Viikinkiajan naiset

Naisten elämä ja oikeudet

Viikinkiyhteiskunnassa naisten asema oli parempi kuin tuon ajan Euroopassa yleensä, vaikka nykyaikaisesta tasa-arvosta ei ollutkaan kyse. Naisten asema riippui heidän yhteiskunnallisesta statuksestaan ja perhesuhteistaan.

Vapaalla naisella (naisella, joka ei ollut orja) oli paljon oikeuksia. Naisella tuli kuitenkin olla miespuolinen suojelija, yksinäisen naisen elämä oli turvattomampaa, vaikka hän olisi ollutkin vapaa. Käräjillä annettujen tuomioiden täytäntöönpano riippui uhrin perheestä, joten jos naisella ei ollut lähipiirissään miestä, joka olisi esim. perinyt sakot, hän saattoi jäädä ilman korvauksia.

Naisen maineen suhteen oltiin suojelevia, joten vapaata naista loukannut mies saattoi odottaa tämän miespuolisten sukulaisten kostoa. Jos mies luritteli naiselle rakkausrunoja ilman aietta avioliitosta, hän sai varmasti vähintään kunnon löylytyksen, jos jäi kiinni. Jos hänellä oli huono onni, hän saattoi menettää henkensä. Vapaan naisen kimppuun käyminen johti yleensä verikostoon ja raiskauksesta sai kuolemanrangaistuksen.

Orjanaisilla sen sijaan ei ollut mitään oikeuksia. Heidät rinnastettiin omaisuuteen ja omistaja saattoi tehdä heille mitä halusi. Sama koski kuitenkin myös miespuolisia orjia, heilläkään ei ollut oikeuksia. Viikinkiaikainen orja saattoi ostaa itsensä vapaaksi työnteollaan tai isäntä voi vapauttaa hänet. Orjan asema oli siis itse asiassa parempi kuin esim. USA:n etelävaltioissa sisällissotaan asti, koska etelävaltioissa orja pysyi aina orjana. Jos mies sai lapsen orjanaisen kanssa, lapsi oli vapaa mies, jos isä niin halusi. Jos vapaa nainen sai lapsen orjan kanssa, hänet myytiin orjaksi lapsensa kanssa ja orja tapettiin.

Naisten elämä pyöri kodin ja lasten ympärillä. Kun mies oli poissa kotoa, vaimo huolehti maatilasta. Tämä tapa jatkui myös keskiajalla, vaikka kristinusko muuten huononsikin naisen asemaa.

Keskiajalla linnanherran ollessa poissa tämän vaimo huolehti linnasta ja sen puolustamisesta. Tämä tapa oli yleinen muuallakin Euroopassa, ilmeisesti vaimo oli ainut henkilö jonka käsiin mies uskalsi jättää omaisuutensa. Vallan merkkinä naisella oli vyöllään talon, aittojen ja hopeakirstun avaimet. Miehet haudattiin aseidensa kanssa kun taas naisten hautaan laitettiin koruja ja taloustavaroita (kattiloita, kankaantekovälineitä jne.).

Suvuksi laskettiin sekä isän että äidin suku ja matrilineaarinen (äidin kautta periytyvä) sukulaisuus oikeutti kuninkuuteen. Kristityssä maailmassa ainoastaan patrilineaarinen sukulaisuus oikeutti kuninkuuteen. Esimerkiksi Svein Estridsson (Estridinpoika) vaati lain nojalla Tanskan kruunua itselleen, koska hänen äitinsä Estrid oli kuningas Svein Haaraparran tytär. Sveinin isä oli ilmeisesti vähemmän jalosukuinen, sillä Svein käytti normaalista poiketen äidinnimeä.

Kun kuningas oli sotaretkillä, kuningatar hallitsi valtakuntaa tämän puolesta. Kuninkaan kuoltua kuningatar ei kuitenkaan voinut jatkaa hallitsemista yksin, sillä viikinkien mielestä oli häpeällistä olla naisen hallittavana. Naiset pystyttivät riimukiviä miestensä ja veljiensä muistoksi ja myös miehet pystyttivät riimukiviä vaimojensa ja äitiensä muistolle. Tanskan kuningas Gorm pystytti riimukiven vaimonsa Thyren muistolle ja heidän poikansa Harald Sinihammas pystytti riimukiven sekä isänsä että äitinsä muistoksi. Naisten riimukivissä ylistettiin heidän tilanhoitoaan, kun taas miesten riimukivissä ylistettiin miesten sotakunniaa ja rikkautta.

Naisilla ei ollut oikeutta liittyä félagiin (viikinki- tai kauppamatkalle lähtevien miesten yhteenliittymä, eräänlainen viikinkiajan "yhtiö") eivätkä he yleensä elättäneet itseään käsityöläisinä. Ainoastaan yksi naispuolinen riimujen kaivertaja ja yksi naispuolinen skaldi (runonlaulaja) tiedetään. Naisilla ei ollut oikeutta kantaa asetta ja Islannissa laki nimenomaan kielsi sen.

Naispuolisia viikinkejä ei ollut, mutta jos tarkoituksena oli valloittaa maata asuttavaksi, naiset seurasivat mukana. Englantia ryöstelleen suuren armeijan mukana oli viikinkimiesten vaimoja ja lapsia, sillä tarkoituksen oli jäädä asumaan Englantiin. Kun englantilaiset löivät suuren armeijan, viikingit pelastivat ensin naiset ja lapset ennen kuin pakenivat itse.

Avioliitto ja avioero

Vaikka avioliitosta sopivat sulhasen perhe ja naisen perhe, naisella oli periaatteessa oikeus sanoa mielipiteensä tulevasta avioliitosta. Pakkoavioliitto päättyi yleensä eroon tai jommankumman aviopuolison väkivaltaiseen kuolemaan. Toisaalta tyttären odotettiin myöntyvän isän ehdottamaan avioliittoon, jos hänen mielipidettään kysyttiin. Aloitteen avioliiton solmimisesta piti tulla mieheltä tai hänen isältään.

Miehen tuli maksaa morsiamen isälle morsiamen hintana (mundr) tietty määrä hopeaa, Islannissa määrä oli 8 unssia hopeaa ja Norjassa 12 unssia. Tällä haluttiin varmistaa, että mies pystyi elättämään vaimonsa eivätkä lapset joutuisi elämään köyhyydessä. Lisäksi miehen tuli antaa morsiamelle huomenlahja. Morsiamen isä puolestaan antoi myötäjäiset, joka oli samalla naisen osuus isänsä perinnöstä. Myötäjäiset ja huomenlahja pysyivät naisen omaisuutena ja hän sai pitää ne myös avioerossa, vaikka mies hallinnoikin myötäjäisiä avioliiton aikana. Huomenlahjan tuli olla arvoltaan vähintään kolmannes myötäjäisistä.

Eronnut tai leskeksi jäänyt nainen sai valita uuden miehensä melko vapaasti. Hänen täytyi vain pyytää isänsä tai isän ollessa kuollut muun miespuolisen sukulaisensa suostumus liittoon. Jos naisella oli yli 16 vuotta vanha poika, myös hän saattoi antaa luvan avioliittoon. Koska viikinkiaika oli väkivaltaista aikaa, naiset jäivät usein leskiksi. Leski saattoi myös jatkaa miehensä tilan hoitamista ja pysyä naimattomana, jos niin halusi. Nainen voi myös periä lapsensa, jos näillä ei ollut jälkeläisiä ja nainen sai yleensä myös isänperintöä - ei kuitenkaan välttämättä saman verran kuin veljensä.

Naisella oli oikeus vaatia avioeroa kuten miehelläkin. Islantilaisen lain mukaan avioeron sai kolmesta eri syystä: jos puolisot olivat väkivaltaisia toisiaan kohtaan, jos mies köyhtyi niin, ettei voinut enää elättää vaimoaan tai jos mies yritti viedä vaimonsa maasta vastoin tämän tahtoa.

Muissa maissa avioerolle oli muitakin perusteita. Aviopuolison läimäytys kasvoille julkisesti oli Norjassa riittävä peruste avioerolle. Vaimoaan julkisesti lyönyt mies joutui myös maksamaan sakkoja. Joskus tämäkään ei riittänyt - Poltetun Njallin saagassa esiintyvä Hallgerd ei tyytynyt avioeroon ja sakkoihin vaan murhautti kaksi väkivaltaista miestään. Aviopuolison pilkkaaminen ja yletön vihamielisyys tai mustasukkaisuus olivat myös avioeron perusteita.

Vaimolla oli oikeus erota miehestään, jos tämä ei maannut vaimonsa kanssa kolmeen vuoteen. Viikinkien yhteiskunta oli selvästi jakautunut sukupuoliroolien mukaan ja tämä näkyi myös avioeroperusteissa. Jos mies käytti naismaisia vaatteita (avokaulaiset paidat, jotka jättivät rintakehän paljaaksi laskettiin naismaisiksi vaatteiksi) tai käyttäytyi naismaisesti, vaimolla oli oikeus vaatia eroa. Mies voi vaatia eroa, jos vaimo pukeutui housuihin.

Aviorikos oli avioeron peruste, mutta mies teki aviorikoksen vain, jos meni sänkyyn toisen miehen vaimon kanssa. Jos mies yllätti vaimonsa itse teosta, hänellä oli lain mukaan oikeus tappaa vaimonsa ja tämän rakastaja ilman pelkoa rangaistuksesta. Aviomiehellä oli myös oikeus myydä uskoton vaimonsa orjaksi. Jos mitään muuta perustetta ei ollut, aina voitiin vedota yleiseen yhteensopimattomuuten tai muuten onnettomaan avioliittoon.

Avioeron sai, kun eroamisaikeet julistettiin todistajien läsnäollessa kolmesti: aviovuoteen luona, kodin ovella ja käräjillä tai muussa julkisessa tilaisuudessa. Yhteisen omaisuuden jaossa avioeroa hakenutta osapuolta rangaistiin ja hän sai pienemmän osuuden, paitsi jos eroa haettiin yhdessä tai syy oli molempien köyhtyminen. Äiti piti imeväisikäiset lapset kunnes he olivat vuoden vanhoja, mutta muuten lasten huoltajuus sovittiin tapauskohtaisesti. Molemmat vanhemmat osallistuivat lasten elättämiseen eron jälkeen ja jos isä kuoli, äiti sai lapset, vaikka heidät olisi alun perin annettu isälle. Avioero ei tahrannut kummankaan osapuolen mainetta, joten naiset voivat ottaa uuden puolison niin halutessaan. Jos ensimmäinen avioliitto solmittiin velvollisuudesta sukua kohtaan, toisen avioliiton saattoi solmia rakkaudesta.

Taikuus ja mytologia

Yhdessä asiassa naisilla oli oikeuksia, joita miehillä ei ollut: miehet hoitivat yleensä uhraukset ja muut uskonnolliset menot, mutta vain naiset saivat ennustaa tulevaisuutta ja harjoittaa taikuutta.

Saagoissa esiintyy myös miehiä, jotka harjoittivat taikuutta, mutta he ottivat suuren riskin näin tehdessään. Eräs viikinkikuningas poltti poikansa elävältä, koska tämä harjoitti taikuutta. Germaanisen uskomuksen mukaan naiset ovat pyhiä ja pystyvät käyttämään magiaa toisin kuin miehet.

Naisten taikuus jakautui seidriin, spáhan, galdriin ja riimutaikuuteen. Seidrin avulla voitiin parantaa, kirota, ennustaa, vaikuttaa säähän, puhua jumalille ja matkustaa tuonpuoleiseen. Spá oli profetoimista ja sen harjoittajaa kutsuttiin völvaksi. Spán avulla saatiin selville Nornien päättämät kohtalot, kun taas seidrin avulla harjoitettiin muuta ennustamista. Galdr tarkoitti taikalaulujen laulamista tai maagisten runojen lausuntaa. Riimutaikuutta eli riimuista harjoittivat sekä naiset että miehet ja riimutaikuus oli ainoa taikuuden laji, joka oli sallittu miehille.

Muinaisessa Suomessa asia oli täsmälleen päinvastoin - ainoastaan miehet saivat harjoittaa taikuutta ja Suomi olikin ainut Euroopan maa, jossa miehiä syytettiin keskiajalla noidiksi useammin kuin naisia.

Naispuolisia mytologisia hahmoja olivat Nornit - Urðr ("Se, mikä on "), Verðandi ("Se, joka tapahtuu") ja Skuld ("Se, jonka pitäisi tapahtua") - jotka kokoontuivat lapsen kehdon ääreen ja määräsivät hänen kohtalonsa. Odinilla ja Freijalla oli molemmilla naispuolisia valkyyrioita, jotka valitsivat taistelussa kaatuneista urheimmat, jotka pääsivät joko Valhallaan tai Freijan luokse Folkvangiin. Hedelmällisyyden jumalan Frein sisar Freija puolestaan oli rakkauden jumalatar.