Viikinkien nimet
Nimien muodostus
Lapsen etunimeksi valittiin usein tunnetun sankarin tai kunnioitetun sukulaisen nimi. Lapsen ajateltiin perivän nimen myötä sen aikaisempien kantajien ominaisuuksia. Kuolleen sukulaisen nimen myötä kuolleen sukulaisen ajateltiin elävän uudelleen lapsessa. Useimmiten lapsen nimeksi valittiin isovanhempien nimi, mutta myös setien, enojen, tätien, isosetien, isoenojen ja isotätien nimiä käytettiin. Jos joku sukulainen kuoli vähän ennen lapsen syntymää, lapselle annettiin tämän nimi. Jos isä kuoli ennen lapsen syntymää, lapselle annettiin isän nimi. Jos annettava nimi oli yleinen, lapselle annettiin myös kuolleen sukulaisen lisänimi. Nimen merkityksellä sinänsä ei ollut paljoa vaikutusta nimen valintaan.
Lapselle annettiin nimi, kun oltiin varmoja, että lapsi jää henkiin. Nimenannossa lapsen ylle pirskotettiin vettä, mutta tätä ei pidä sekoittaa kristilliseen kasteeseen. Isä tai lähin miespuolinen sukulainen hoiti nimenannon, jonka jälkeen lapsen ylle tehtiin Thorin vasaraa muistuttava merkki aivan kuten kristillisessä seremoniassa pappi tekee ristinmerkin. Seremonia oli sama lapsen sukupuolesta riippumatta. Sukulaiset antoivat lapselle lahjoja nimenannon yhteydessä.
Nimen annossa suosittiin myös alkusointua, eli suvussa annettiin nimiä, joiden alku oli samanlainen. Agni, Alrek, Yngvi, Iörund, Aun ja Egil kuuluivat kaikki uppsalalaiseen kuningassukuun. Toinen suosittu menetelmä oli muunnelma, jossa osa nimeä oli aina sama ja toista osaa muutettiin. Esimerkiksi Végeirrin poikien nimet saattoivat olla Vébjörn, Vésteinn, Véþormr, Vémundr ja Végestr, tai Abjörnin poikien nimet saattoivat olla Thorbjörn, Gunnbjörn, Hallbjörn ja Ketilbjörn.
Etunimet olivat yksiosaisia (Egill, Björn, Bera, Drífa) tai kaksiosaisia (Thorbjörn, Halldora). Tietyt nimenosat saattoivat olla vain nimen alkuosassa ja tietyt vain loppuosassa. Tiettyjä alkuosia käytettiin vain tiettyjen loppuosien kanssa. Kaksiosaisten nimien uskottiin tuovan enemmän onnea ja menestystä kuin yksiosaisten nimien erityisesti silloin, jos nimessä oli jumalan nimi. Jumalan nimi myös suojeli tuon jumalan nimeen tehdyltä kiroukselta. Esimerkiksi Thorfinn olisi immuuni Thorin nimeen langetetulta kiroukselta. Thor oli suosituin jumala, joten Thor-alkuisia etunimiä on eniten. Useat etunimistä liittyvät jollain lailla sodankäyntiin.
Viikinkiaikana ihmisillä ei ollut sukunimeä. Sukunimen sijaan käytettiin isän nimen genetiivimuodon pohjalta muodostettua patronyymiä. Miehillä isän nimen perään lisättiin -son (poika) ja naisilla -dóttir (tytär). Tällä lailla muodostettuja patronyymejä on käytössä sukuniminä vielä nykyäänkin, esim. Eriksson. Islannissa nimet muodostetaan edelleen tällä tavalla. Harvoin käytettiin myös äidin nimestä muodostettua matronyymiä.
Sukunimen lisäksi tai sen sijaan käytettiin myös lisänimiä. Lisänimi oli joko etunimen jäljessä (Harald Sinihammas, Erik Voittoisa, Gorm Vanha) tai edellä (Kävelijä-Hrolf, Nuoli-Odd). Yleensä lisänimen keksi joku muu kuin henkilö itse (ystävä tai vihollinen), eikä se aina ollut kovin mairitteleva. Lisänimi saattoi liittyä henkilön fyysisiin ominaisuuksiin (Gorm Vanha), tapoihin, luonteenlaatuun, ammattiin, kotipaikkaan (Havelok Tanskalainen), tekoihin (Erik Voittoisa, Erik Verikirves) tai ominaisuuteen (Svein Haaraparta) tai se saattoi kuvastaa toivottua ominaisuutta (Aud Mietteliäs). Perityllä lisänimellä ei välttämättä ollut mitään yhteyttä henkilöön itseensä, joten pitkätukkainen Harald voi olla lisänimeltään Harald Kalju. Lisänimeä ei käytetty henkilön itsensä kanssa keskusteltaessa.
Patronyymejä ja lisänimeä käytettiin usein yhdessä, esimerkiksi Harald Sinihampaan koko nimi oli Harald Gorminpoika Sinihammas.
Miesten etunimiäNimet perustuvat muinaisnorjan sanoihin, poikkeukset on merkitty. Germ. = germaaninen sana, OE = Muinaisenglanti
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Naisten etunimiä
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Suomeen viittaavia viikinkinimiä?Joidenkin viikinkinimien osana on sana finn. Finn-pohjaisia nimiä löytyy islantilaisesta Lándnamabókista (Asutusten kirja) sekä saagoista, joten nimen kantajat ovat ilmeisesti olleet syntyjään vapaita tai ainakin vapautettuja orjia. Orjien nimiä tuskin olisi kirjattu muistiin. Tarkoittaako tämä yhteyttä Suomeen ja suomalaisiin? Sanan finn alkuperäisestä merkityksestä ei ole tietoa. Tacitus kertoo Germania-teoksessaan pohjoisessa asuvasta fennit-heimosta, joka elää köyhyydessä ja kurjuudessa. Jordanes mainitsee vuonna 551 finnit ja screrefennaet. 600-luvulta peräisin oleva anglosaksinen Widsith kertoo Caelicin hallitsevan finnumeja: "Casere weold Creacum ond Cælic Finnum" (Caesar hallitsi kreikkalaisia ja Caelic finnumeja). Kreikkalaiset puolestaan puhuivat Phinnoi-heimosta. Keitä näillä nimillä sitten tarkoitetaan, on hämärän peitossa. Finnit ja fennit saattoivat olla suomalaisia, suomensukuisia heimoja tai saamelaisia. Keskiaikaisissa skandinaavisissa lähteissä sana finn on aina merkinnyt saamelaista ja norjassa se on ollut käytössä saamelaisista melkeinpä nykyaikaan asti. Suomalaisiin on puolestaan viitattu nimellä kveeni. Viikinki Ottarin matkakuvauksessa 800-luvulta mainitaan kveenit. 1200-luvulla kirjoitetussa Egilin saagassa kveenit pyytävät Torolf Kveldulfsonilta apua taistelussa karjalaisia vastaan. Kveeneillä on viikinkiaikana todennäköisesti viitattu suomensukuisiin väestöryhmiin eikä mihinkään erityinen suomalaiseen heimoon. Varhaisimmat kirjalliset viittaukset finn-nimeen nykyisen Varsinais-Suomen alueen nimenä löytyvät riimukivistä. 1000-luvulta peräisin olevassa ruotsalaisessa riimukivessä on paikannimi finlont. Samalta ajalta on gotlantilainen riimukivi, jossa on paikannimi finlandi sekä riimukivi, jossa ilmeisesti viitataan Hämeeseen nimellä tafstalonti. Finn on toisaalta saattanut olla samantapainen käsite kuin germaani. Sanalla Finn on saatettu tarkoittaa yleisesti naapurikansoja (saamelaisia, suomalaisia, hämäläisiä), jotka asuivat pohjoisessa ja idässä ja jotka puhuivat kieltä, joka ei ollut muinaisnorjaa eikä slaavia. Erään teorian mukaan Finn voisi olla lainasana iirin kielestä, jossa se tarkoittaa valkoista. Irlannissa käyneet tai asuneet viikingit olisivat voineet käyttää sanaa finn lastensa nimissä tarkoittamaan valkoista. Kyseessä voisi myös olla muunnos irlantilaisesta Fionn-nimestä. Tämä on kuitenkin erittäin epätodennäköistä, koska muita iiriläisiin lainasanoihin (esim. dubh, musta) pohjautuvia nimiä tai irlantilaisperäisiä nimien muunnoksia ei tunneta. Muinaisnorjan sana finna tarkoittaa löytämistä tai löytöä, joten finn voisi viitata myös siihen. Tarkoittipa finn sitten mitä tahansa, tässä muutama viikinkinimi, joissa esiintyy sana finn. Nimien merkityksestä ei voi olla täysin varma, koska sanan finn merkitys ei ole selvä. Esim. Finnbogi-nimen voisi suomentaa Suomenjousi, Saamenjousi, Löytöjousi tai Valkojousi riippuen siitä, mitä ajattelee sanan finn tarkoittavan.
|
Kristilliset nimet
Kristinuskon leviämisen myötä viikingit omaksuivat myös kristillisiä nimiä, jotka yleensä muokattiin skandinaaviseen muotoon. Tällaisia nimiä olivat esim. Magnus (suuri, mahtava), Anna (Hannah eli armo), Maria, Birgitta (Irlannnin Brighidistä, joka tarkoittaa ylijumalatarta) ja Johan (Johannes, heprean Yochanan eli Jumala on armollinen).