MemoriaVolatilis

Minä taas aloin jo saada tarpeekseni korvessa hortoilusta ja Petjan höpinöistä. Olin lähtenyt mukaan vain päästäkseni testaamaan uutta kivääriäni. Kivääri toimikin hyvin, mutta pidin sitä enimmäkseen lataamattomana olallani, sillä minusta tuntui, että saattaisin hermostuksissani ampua Petjan jos hän ei olisi hiljaa. Ihmettelin kuinka paljon Petjan vaimo hänelle oikein kotona paasasi, jos kerran Petjan jatkuva jaarittelu oli hänen käsityksensä rauhasta ja hiljaisuudesta.

Vaiensin Petjan usein käden heilautuksella, nykäisin kiväärin olaltani ja olin niin kuin olisin havainnut saalista vähän matkan päässä. Olemattoman jahtaaminen tuntui typerältä, mutta ainakin Petja piti hetken aikaa päänsä kiinni pelätessään säikäyttävänsä saaliin tiehensä. Saaliimme oli tietenkin vähäinen, tänäänkin olimme saaneet vain yhden Petjan ampuman jäniksen. Petja oli kuitenkin löytänyt hyvän sieniapajan ja kerännyt ison tattisaaliin.

Päätimme jäädä yöksi joen rantaan. Hain polttopuita sillä aikaa kun Petja nylki jäniksen. Kun sain kosteat puut syttymään, Petja ryhtyi valmistamaan jänispataa, johon pilkkoi mukaan kasan tatteja. Minä ryhdyin pystyttämään telttaa. Kun teltta oli pystyssä istahdin nuotion ääreen ja korkkasin vodkapullon. Yleensä miehet ryhtyvät puheliaiksi saatuaan vodkaa, mutta Petja vajosi humalassa synkkään hiljaisuuteen. Annoinkin hänen juoda pullosta suurempia hörppäyksiä, jotta hän hiljenisi.

Kun siinä odottelimme jänispadan valmistumista kuului metsiköstä yhtäkkiä rytinää. Petja nappasi kiväärinsä.
- Se saattaa olla karhu, hän sanoi. – Se on varmaan haistanut jänispadan. Muista ampua sitä sydämeen, muuten se raatelee meidät. Haavoittuminen tekee siitä vain entistä äkäisemmän.
Minäkin otin kiväärini, mutta tunsin itseni idiootiksi tähdätessäni hämärtyvään metsään lataamattomalla aseella. Petja olisi varmasti ihmetellyt, jos olisin karhun uhatessa ryhtynyt kaivamaan luoteja taskustani ja lähestyvästä rytinästä päätellen lataamiseen ei edes olisi aikaa.

Onnekseni metsiköstä ei tullutkaan karhua vaan mies. Miehellä oli pitkä likainen tukka ja hoitamaton parta. Päällään hänellä oli kulunut maihinnousutakki, maastopuku ja kuraiset vaelluskengät. Selässä oli parhaat päivänsä nähnyt armeijan reppu, juuri sitä tyyppiä, joka hiertää epämukavasti kantoi sitä miten vain. Minä tiedän, koska kannoin sitä itse kaksi vuotta. Mies vilkuili meitä epäluuloisesti ja sitten hän tuijotti ahnaasti kattilassa hautuvaa jänispataa.

Vilkaisin Petjaa ja laskin aseeni.
- Maistuisiko jänispata? kysäisin. – Siitä riittää varmaan kolmellekin.
- En ole syönyt lämmintä ruokaa moneen päivään, mies sanoi.
- Istu alas, sen pitää hautua vielä hetki.
Mies istuutui nuotion ääreen ja Petjakin laski aseensa. Ojensin miehelle vodkapullon, vaikka Petja mulkaisikin minua äkäisesti. Mies hörppäsi lopun vodkan yhdella huikalla ja Petjan ilme synkkeni.

- Mikäs on miehen nimi? Petja kysäisi.
- Sergei Petrov, mies vastasi. – Olen...olin fysiikan professori Moskovan yliopistossa.
- Mitä professori täällä metsässä tekee? Et taida olla metsästämässä, kun ei ole asettakaan. Etsitkö sieniä vai patikoitko muuten vain? Onhan tällä hienot maisemat, sitä ei voi kiistää.
Sergei mietti hetken.
- Olen etsimässä jotain, mutta en sieniä, Sergei vastasi. - Ette ole sattuneet näkemään kaupunkia näillä main?

- Olet siis eksynyt, totesin. – Tšeljabinsk on päivän kävelymatkan päässä. Sieltä löydät kyydin takaisin Moskovaan.
- Kyllä minä tiedän, missä Tšeljabinsk on, Sergei vastasi. – Tarkoitan...oletteko nähneet näillä main kaupunkia, jota ei löydy kartoista? Kaupunkia, jonka olemassa olosta kukaan ei tiedä?
Vilkaisimme Petjan kanssa toisiamme. Sergei taisi sittenkin olla sekaisin.
- En minä ole hullu, Sergei sanoi. – Etsin kotikaupunkiani, josta lähdin Moskovaan opiskelemaan.
- Etkö tiedä missä kotikaupunkisi on? Petja ihmetteli. – Tiedätkö edes sen nimen?

- Kaupungin nimi oli Naukograd-23.
- En ole ikinä kuullut moisesta kaupungista, sanoin.
- En minäkään, Petja totesi.
- Ei kukaan muukaan, sen takia sitä onkin vaikea löytää, Sergei sanoi ja virnisti. – Kerron koko jutun, kunhan saan syödyksi. Jänispata tuoksuu valmiilta.

Söimme jänispataa hiljaisuuden vallitessa. Sergei ahmi kaksi lautasellista niin kuin olisi ollut nälässä pitkän aikaa. Syötyään hän pyyhki partansa hihansuuhun ja otti reppunsa esille. Hän kaiveli reppuaan ja veti sieltä vodkapullon, jonka heitti Petjalle. Petjan ilme kirkastui.
- Russki Standart Platinum, Petja ihasteli. – Taitaa yliopistolla olla hyvät palkat kun on varaa ottaa tällaista metsäretkelle. Me olemme juoneet viime päivät vain Russkajaa.
- Se on viimeinen pulloni, Sergei sanoi. - Kiitokseksi jänispadasta. Pullo on läksiäislahja Ivanovskin teknisen koulun opettajakunnalta. Opetin siellä jonkin aikaa fysiikkaa.

Sergei alkoi kertomaan tarinaansa saatuaan vatsansa täyteen.
- Kuten jo sanoin, olen kotoisin Naukograd-23:sta. En tiedä, missä se sijaitsee, koska se oli salainen kaupunki, jossa tehtiin ydinasetutkimusta. Kaupunkia ei oltu merkitty mihinkään karttoihin ja armeija oli eristänyt koko kaupungin. Sinne ei päässyt sisään eikä sieltä päässyt ulos ilman lupaa. Yritin monta kertaa kavereideni kanssa livahtaa kaupungista tutkimaan lähiseutua, mutta jäimme aina kiinni ja saimme selkäämme. Isäni oli tutkijana Naukograd-23:n ydinaselaitoksella ja hän pelkäsi uransa puolesta, joten kotona ei säästelty raippaa.

- Miten sinä sitten pääsit sieltä Moskovaan? kysyin.
- Perin isäni lahjat ja pärjäsin hyvin matematiikassa ja fysiikassa. Olin koko koulun paras oppilas. Eräänä aamuna musta Volga saapui kotimme pihalle ja siitä nousi kaksi tummiin pukuihin pukeutunutta miestä. Ilmiselvästi KGB:stä. Isäni kalpeni ja sanoi minulle, että nyt joutuisimme kaikki gulagille temppujeni vuoksi. Miehet sanoivat kuitenkin, että kykyni oli havaittu puolueessa ja minut haluttiin lähettää opiskelemaan Moskovan yliopistoon. Isälläni ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan.

- Sittenhän sinun pitäisi tietää, miten pääset takaisin kotikaupunkiisi, Petja sanoi. – Kuljet vain takaperin reittiä, jota pitkin matkasit Moskovaan!
- Asiat ei ole niin helppoja. Lähtöpäivänä hyvästelin perheeni ja istuin Volgan takapenkille. Kun talomme jäi mutkan taakse, toinen minua kuljettaneista miehistä ojensi minulle taskumatin ja kehotti ottamaan matkaryypyn. Totta kai minä join. Hetken päästä minua alkoi pyörryttämään ja sitten menetin tajuntani. Heräsin junan makuuvaunussa matkalla Moskovaan.

- Kai sinä nyt tiedät kuinka kauan olit tajuttomana? minä kysyin. – Siitähän sinä tiedät, kuinka kaukana kotikaupunkisi on Moskovasta.
- Tiedän, että olin ollut tajuttomana kolme päivää. Mitä se minua hyödyttää? Kuljetettiinko minua autolla, junalla vai lentokoneella? Kolmessa päivässä lentää maailman ympäri. Sain kirjeitä kotoa, mutta niissä ei ollut lähetysosoitetta tai postileimaa. Äitini kertoi, kuinka kaipasi minua. Isäni kannusti minua opiskeluissani. Pikkusiskoni Masha kertoili tapaamastaan Koljasta ja lopulta sain hänen hääkuvansa, josta sensori oli leikannut pois univormuun pukeutuneen sulhasen kasvot ja joukko-osastotunnukset. Vuoden päästä sain kuvan siskonpojastani. Omat kirjeeni jätin kerran kuukaudessa tummapukuiselle KGB:n miehelle, joka toimitti ne perille.

Serhei huokaisi ja joi kulauksen vodkaa.
- Sitten Gorba hajoitti Neuvostoliiton, kirjeet lakkasivat saapumasta enkä nähnyt enää tummapukuista KGB:n miestä. Siitä lähtien olen yrittänyt etsiä kotikaupunkiani, tuloksetta. Armeija ja viranomaiset eivät kerro mitään.
- Eihän kokonainen kaupunki voi noin vain hävitä, minä väitin.
- Miksei voisi? Petja kysyi. – Serkkuni on töissä rautateillä ja hän etsii työkseen kadonneita junia. Rjazanissa katosi kokonainen maantiesilta yön aikana. Kyllä näin suuressa maassa voi yhden kaupungin hukata ilman että kukaan huomaa mitään.
- Mistä edes tiedät, mistä etsiä? minä jatkoin.

- Muistan, miltä kaupungin lähellä olleet vuoret näyttivät kun aurinko laski niiden taakse. Sen vuoksi kuljen täällä vuorien luona. Kun näen tutut vuoret, tiedän olevani lähellä. Olen käyttänyt säästöni jo aikaa sitten eikä minulla ole enää työpaikkaa Moskovassa. Aina kun rahat loppuvat, pestaudun joksikin aikaa opettajaksi johonkin pikkukaupunkiin.
- Mistä tiedät kotikaupunkisi olevan täällä Uralilla?
- En tiedäkään. Tämä on kolmas vuosi Uralilla, sitä ennen kuljin Kaukasuksella ja Altain vuorilla. Seuraavaksi menen Verhojanskinvuorille. Etsin, kunnes löydän jälleen kotini.

Joimme vodkapullon loppuun ja kävimme nukkumaan. Sergei käpertyi maihinnousutakkinsa sisään ja asetteli reppunsa tyynyksi. Minä menin Petjan kanssa telttaan ja pian Petja kuorsasi äänekkäästi. Vodkan ansiosta sain itsekin nukuttua vierestä kuuluvasta mörinästä huolimatta. Kun aamulla viimein heräsin ja kömmin ulos teltasta, Sergei oli jo lähtenyt. Taivas oli mennyt pilveen ja tihkusade ropisi joenpintaan. Latasin kiväärini ennen kuin Petja heräsi ja lämmitin jänispadan tähteet aamiaiseksi.

Petja hieroi ohimoitaan nuotion äärellä ja minäkin tunsin itseni alakuloisen krapulaiseksi.
- Luuletko, että Sergei löytää etsimänsä ja pääsee palaamaan kotiin? aprikoin. – Hänellähän ei ole muuta kuin haalistunut muisto, jonka mukaan suunnistaa.
- Voiko kukaan meistä koskaan palata kotiin sieltä kerran lähdettyään? Petja murahti. – Entä onko meillä muillakaan muuta kuin haalistunut muisto paikasta, jota kerran kutsuimme kodiksi? Lakkaa höpisemästä ja heitä minulle vodkapullo, että saan pääni taas kuntoon.

Lataa PDF-versio tarinasta

Tämä tarina on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssillä. Lisenssi koskee vain tekstiä, ei muuta sivulla olevaa materiaalia.