Viikinkien musiikki

Viikinkien musiikista ei tiedetä juuri mitään. Viikingeillä ei ollut nuottikirjoitusta, joten yhtään viikinkiaikaista kappaletta ei ole säilynyt nykypäivään. Muusikot oppivat kappaleet korvakuulolta ja muuntelivat kuulemiaan kappaleita, joten kappaleet muuttuivat koko ajan. Kun viimeinen viikinkikappaleita osannut muusikko kuoli, viikinkien musiikki katosi historiaan.

Kristityissä maissakaan ei musiikkia sen kummemmin tallennettu, joten kaiken kaikkiaan suurin osa keskiajan musiikista on kadonnut. Ainoastaan kirkkomusiikkia kirjoitettiin nuoteiksi, maallista musiikkia soittaneilla trubaduureilla ei ollut varaa musteeseen ja pergamenttiin - eivätkä he osanneet edes kirjoittaa. Kirkko suhtautui epäilevästi maalliseen musiikkiin, joten nuottikirjoituksen osanneet kirkonmiehetkään eivät kirjoittaneet maallisia lauluja muistiin.

Mitä viikinkien musiikista on jäljellä?

Laxdoela-saagassa kerrotaan perheestä, joka osasi laulaa kauniita, mutta vaarallisia taikalauluja. Muissakin saagoissa on viitteitä musiikkiin ja lauluun, mutta laulujen sanoja tai nuotteja ei saagoista löydy.

Tanskasta on löydetty 1300-luvulta peräisin oleva puunpalanen, johon on raaputettu Minä näin unen silkistä ja hienoista turkiksista -nimisen kappaleen alkutahdit. Nuotit on kirjoitettu sydänkeskiajalla kehitetyllä notaatiolla ja sanat on kirjoitettu riimuilla. Tämän lähemmäs viikinkiajan musiikkia ei ole päästy. Ehkä kyseessä on viikinkiajalta periytyvä kansansävelmä, kukaan ei tiedä varmasti.

Vuonna 1780 J. B. de la Borde julkaisi kirjan nimeltä Essai sur la Musique Ancienne et Moderne. Kirjassa on nuotit Havamaliin ja Voluspaan. Borden mukaan sävelmät on kirjoitettu "kuten ne lauletaan nykyään Islannissa". Lähteenä oli saksalais-tanskalainen muusikko Johann Ernst Hartmann, joka asui Kööpenhaminassa vuodesta 1762 lähtien. Islanti oli tuolloin osa Tanskaa ja Hartmann kuuli laulut Kööpenhaminassa vierailleilta islantilaisilta. Sävellysten autenttisuudesta voidaan olla monta mieltä, sillä ne on kirjoitettu lähes 800 vuotta viikinkiajan jälkeen.

Viikinkien laulut

Viikingit lauloivat, sen tiedämme varmasti. Adam Bremeniläinen kirjoittaa kuvauksessaan Uppsalassa järjestetyistä uhrijuhlista, että viikingit lauloivat juhlissaan lauluja, joita Adam ei kuitenkaan kirjoittanut muistiin. Hän piti niitä liian hirveinä kirjoituksessaan toistettaviksi. Tanskassa 900-luvulla vieraillut arabikauppias kirjoitti myös muistiin kokemuksiaan viikinkien lauluista. Hänen mielestään viikinkien laulu oli hirveintä, mitä hän oli koskaan kuullut ja muistutti villien koirien ulvontaa.

Voimme vain arvailla missä yhteyksissä viikingit lauloivat. Adam Bremeniläisen perusteella he lauloivat ainakin uskonnollisissa juhlissaan. Todennäköisesti myös työnteon yhteydessä laulettiin. Viikingeillä lienee ollut soutulauluja sekä lauluja, joilla yksitoikkoinen työ (kuten sadonkorjuu) saatiin mukavammaksi. Varmaankin viikingeillä on ollut myös kehtolauluja.

Todennäköisesti skaldit eli viikinkirunoilijat osasivat myös laulaa ja soittaa jotain instrumenttia. Skaldit käyttivät omaa runomittaa. Skaldirunojen säkeistössä oli kahdeksan säettä ja runoissa käytettiin koukeroista kuvakieltä ja alkusointua. Kaksi skaldirunouden päätyyliä olivat hovimitta ja painotetut säkeet. Skaldirunoudessa käytettiin paljon kielikuvia (engl. kenning), jotka eivät avaudu merkityksiä tuntemattomalle. Esimerkiksi luusade tarkoitti verta ja kotkien syöttäminen taistelua. Useimmat skaldit olivat miehiä, mutta heidän joukossaan oli myös joitakin naisia.

Soittimet

Arkeologisista kaivauksista on löydetty useita viikinkiaikaisia soittimia:

Luusta tehtyjä panhuilun tyyppisiä huiluja

Huiluja, jotka muistuttavat nykyisiä huilusoittimia (oboe jne.)

Jousisoittimia, kuten harppuja ja lyyria. Saagoissa on harppua soittavia henkilöitä.

Lehmän tai pukin sarvista tehtyjä torvia sekä puisia torvia. Asgardiin johtavaa Bifrost-siltaa vartioiva Heimdall-jumala omistaa Gjallar-nimisen torven, johon hän puhaltaa jonkun saapuessa sillalle. Jumalten saapuessa ääni on pehmeä, mutta vaaran uhatessa voimakas. Heimdall soittaa torveaan viimeisen kerran Ragnarökin alkamisen merkiksi ja ääni on silloin niin kova, että koko maailma kuulee sen.

Rumpuja ei ole löydetty, mutta todennäköisesti viikingeillä on ollut niitäkin. Nahasta ja puusta tehdyt rummut ovat maatuneet ja hajonneet nopeasti, minkä vuoksi niitä ei ehkä ole löydetty.

Eräältä kaivaukselta löydettyä huilua pidetään säkkipillin osana, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta.