Ritariuden historia

Ritariuden juuret

Ratsuväkeä on ollut olemassa kautta aikojen, mutta kaikkia ratsain sotineita ei kutsuta ritareiksi. Jo Rooman imperiumissa oli ritareiksi kutsuttu aatelisluokka, mutta Rooman ajan ritareilla ei ole paljoakaan tekemistä keskiajan ritarien kanssa. Roomalaiset ritarit olivat aatelisia, jotka suorittivat asepalveluksensa ratsuväessä, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Keskiajan ritarien historia alkaa varsinaisesti 800-luvulta. 

Kaarle Suurta voidaan pitää keskiajan ritarien "isänä", sillä hän käytti ratsuväkeä taistelussaan maureja vastaan. Kaarle Suuri teki 777-778 epäonnisen sotaretken karkottaakseen maurit Iberiasta (nyk. Espanja). Kaarle Suuri epäonnistui ja paluumatkalla hän joutui väijytykseen, josta kertoo ranskalainen taru Rolandin laulu. Kaarle Suuri oli ensimmäinen läntinen Rooman keisari Rooman imperiumin hajoamisen jälkeen. Kaarle Suuri määräsi kaikki vapaat miehet osallistumaan sotaretkiinsä osan vuodesta ja määräsi, että kaikkien sotilaiden oli itse hankittava ja kustannettava aseistuksensa. Frankkien armeija koostui enimmäkseen kirvein ja keihäin aseistetuista jalkamiehistä, mutta osa miehistä - aateliset ja muut rikkaat - taisteli ratsain pitkä miekka aseenaan. 

Jalustimen keksiminen antoi ratsumiehelle mahdollisuuden pysyä paremmin satulassa ja ohjata hevosta jaloillaan. Tällöin molemmat kädet jäivät vapaiksi - toinen miekkaa tai keihästä varten ja toinen kilpeä varten. Kaarle Suuri aloitti taistelun yleensä ratsumiesten rynnäköllä ja heidän perässään seurasivat jalkamiehet. Tästä taktiikasta tuli keskiajan ritarien taistelutaktiikka. Kurinalaisessa rivissä päin vihollista vyöryvät haarniskoidut ritarit olivat keskiajan eliittijoukkoja. Monisatakiloisen hevosen ja haarniskoidun miehen liike-energia jyräsi alleen jalkaväen. Jopa jalkautuneena ritari oli ylivoimainen haarniskansa vuoksi, sillä jalkaväki oli yleensä kevyesti varustautunutta. 

Yksi syy miksi Normannien Englannin valloitus onnistui oli normannien ratsuväki. Normannien ratsuväki oli jo ritarilaitoksen esiaste ja voitti helposti englantilaisen jalkaväen. Normannien valloitettua Englannin 1066 Vilhelm Valloittajan johdolla ritarilaitos sai alkunsa myös Englannissa ja myöhemmin Irlannissa.

Ritarilaitoksen synty

Varhaiskeskiajan Eurooppa oli turvaton paikka, joten aateliset palkkasivat nuoria poikia taistelemaan joukoissaan ja suojelemaan itseään. Palkkioksi nuorukaiset saivat osan sotasaaliista ja valloitetuista maista. Palkkiomaidensa avulla aatelisten soturit pystyivät puolestaan varustamaan itsensä paremmin ja hankkimaan hevosia, miekkoja sekä suojavarusteita. Aikaa myöten lahjoitetuista maista tuli perinnöllisiä ja maahan sidottu ritariluokka oli syntynyt. Varhaiskeskiajan ritarit olivat kuitenkin kaukana nykyajan romantisoidusta kuvasta. He olivat herralleen uskollisia sotureita, jotka tappoivat kenet tahansa herransa käskystä.

Ritarioppilaat olivat yleensä ritarin miespuolisia sukulaisia tai liittolaisen (esim. vasallin) lapsia. Tavallisen miehen nousu ritariksi pelkästään urheutensa ansiosta oli hyvin epätavallista, varsinkin sydänkeskiajalla. Varhaiskeskiajalla ennen ritariluokan jähmettymistä oli vielä mahdollista, että kuningas aateloi tavallisen sotilaan tämän osoittaman urheuden vuoksi. Lisäksi kuka tahansa, jolla oli varaa hevoseen ja varusteisiin saattoi ryhtyä ritariksi. Sydänkeskiajalla oli mahdollista, että esimerkiksi kaupankäynnillä rikastunut mies lyötiin ritariksi, mutta tämäkin oli harvinaista. Englannissa ritarius ei ollut perinnöllistä ja sotaan osallistumisen sijaan maanomistaja saattoi maksaa veroa ryhtymättä lainkaan ritariksi. Muualla Euroopassa maanomistajuus oli tiukasti sidoksissa ritariuteen.

Kirkko vaikutti suuresti ritarien muuntumiseen ryöstäjistä ja murhaajista yleviksi sankareiksi yrittäessään saada ruhtinaat ja ritarit lopettamaan sotimisen toisiaan vastaan. Vuonna 989 julistettiin Jumalan rauha, jonka sisältö oli seuraava:

  1. Kirkkoon murtautuva tai kirkon ryöstävä julistetaan pannaan, kunnes hän on sovittanut tekonsa.
  2. Jos joku ryöstää köyhältä lampaan, härän, aasin, lehmän, vuohen tai sian, ryöstäjä julistetaan pannaan, kunnes hän on sovittanut tekonsa.
  3. Kirkonmiehen kimppuun käyvä julistetaan pannaan. Jos joku käy kimppuun, vangitsee tai pahoinpitelee papin, diakonin tai muun kirkonmiehen, joka ei ole aseistettu, vaan kulkee rauhassa tai oleilee talossa, kyseinen henkilö julistetaan pannaan, kunnes hän on sovittanut tekonsa, paitsi jos tapahtunut on kirkonmiehen omaa syytä.

1063 julistettiin Jumalan aselepo, joka kielsi taistelemisen keskiviikkoillasta maanantaiaamuun ja rauhallisten matkalaisten ryöstämisen ja tappamisen, vaikka he kulkisivatkin jonkun muun mailla. 1100- ja 1200-luvuilla ritarit ryhtyivätkin suojelemaan kirkkoa ja pyhiinvaeltajia heidän ryöstämisensä sijaan.

Ritariajan loppu

Myöhäiskeskiajalla itse ritarin arvoa tärkeämmäksi tuli se, montako sukupolvea suvussa oli ollut ritareita. Ritariluokka jähmettyi ja ritariksi nousu tuli lähes mahdottomaksi muille kuin aatelisille. Elämässä eteenpäin pyrkivät miehet suuntasivatkin tarmonsa kaupankäyntiin ja ammattimaiseen käsityöläisyyteen, johon kaupunkien kehittyminen ja Hansa-liiton kasvu antoivat mahdollisuuden. Rikkaat aatelittomat muodostivat porvariluokan, joka kohosi entisten kolmen säädyn - aatelisto, papisto ja maanviljelijät - rinnalle.

Ritariuden loppu alkoi jo 1200-luvun lopulla feodaaliyhteiskunnan jäädessä historiaan. Ristiretkien päättymisen vuoksi ritareita ei enää tarvittu pyhiinvaeltajien puolustamiseen ja Pyhän maan suojelemiseen. Euroopan kristillistyessä myös ritarien velvoite levittää kristinuskoa menetti merkityksensä. Kuninkaat käyttivät ritareita yhä sodassa, mutta 1300-luvulta lähtien kuninkaat ryhtyivät käyttämään yhä enemmän palkkasotureita. Tuliaseiden ja tykistön kehityksen myötä ritarin sotilaallinen arvo laski. Aikaisemmin nuolet ja keihäät torjunut raskas ja kallis haarniska ei suojellut ritaria luodeilta ja tykin ammuksilta. Ammattiarmeija korvasi aatelisten ritarien muodostaman armeijan.

Ritariajan loppuna voidaan pitää Agincourtin taistelua 1415. 5000 jousimiestä ja 900 jalkamiestä löi n. 20 000 ranskalaista Henry V:n johdolla. Sade oli tehnyt taistelukentästä mutaa, mikä haittasi ritarien liikkumista. Englantilaiset taistelivat kurinalaisesti, kun taas ranskalaiset taistelivat ritarien tapaan henkilökohtaisen kunnian vuoksi ilman yhtä selvää johtajaa. Suurin osa ranskalaisista ritareista kuoli nuolisateessa ja vangiksi otetut teloitettiin, mikä oli ritarien kunniasäädösten vastaista. Englantilaiset valloittivat taistelun jälkeen Ranskan ja pitivät sitä hallussaan, kunnes ranskalaiset löivät heidät Jeanne D'Arcin innoittamina.

Kun varsinainen sotilaallinen ritarius loppui, ritarius romantisoitiin ja ritarillisuutta alettiin pitää hyveenä. Näin muodostui nykyinen kuva urhoollisesta ritarista, joka auttaa neitoja hädässä. Ritariromantiikkaan kyllästynyt Miguel Cervantes kirjoitti 1600-luvun alussa Don Quijoten, jossa ritariharhoista kärsivä Don Quijote vaeltaa Sancho Panzan kanssa taistellen mm. tuulimyllyjä vastaan. 1800-luvun romantiikan aikana ritariuden ympärille kehitettiin lisää romanttista mytologiaa. Sir Walter Scottin kirja Ivanhoe on legendaarinen romantiikan ajan ritariromaani.

Naispuoliset ritarit

Yleensä ritarin ajatellaan olevan mies, mutta keskiajalla myös naisen oli mahdollista olla ritari. Naispuolisen ritarin latinankielinen arvonimi oli militissa. Ranskassa tehtiin ero chevaleressen ja chevalièren välillä. Chevaleresse oli ritarin vaimo kun taas chevalière oli naispuolinen ritari. Jos nainen sai läänityksenä maata, hän saattoi ottaa arvonimen chevalière. Chevalière kuitenkin harvemmin osallistui sotatoimiin muuten kuin puolustaessaan omia alueitaan.

Barcelonan kreivi Raymond Berenger perusti Kataloniaan 1149 Kirveen ritarikunnan (orden de la Hacha) niiden naisten kunniaksi, jotka puolustivat Tortosan kaupunkia maurien hyökkäystä vastaan. Pitkän piirityksen jälkeen Tortosan kaupunkilaiset olivat antautumassa maureille, koska suurin osa miehistä oli kuollut taisteluissa. Tällöin kaupungin naiset aseistautuivat ja karkottivat maurit. Kirveen ritarikuntaan kuuluivat vain Tortosaa puolustaneet naiset ja ritarikunta kuoli heidän mukanaan. Kirveen ritarikunnan naiset saivat verovapauden ja heillä oli oikeus puhua ennen miehiä julkisissa tilaisuuksissa.

Italiassa Loderigo d'Andalo perusti Bolognassa 1233 Pyhän Marian ritarikunnan, jolle paavi antoi Aleksanteri IV antoi virallisen hyväksynnän 1261. Pyhän Marian ritarikunta oli ensimmäinen, joka antoi naisille arvonimen militissa. Paavi Sikstus V lopetti ritarikunnan toiminnan 1558. 1400-luvun puolessa välissä Alankomaissa perustettiin ritarikuntia, jotka myönsivät chevalière- ja equitissa-arvonimiä, mutta arvonimet olivat tuohon aikaan lähinnä muodollisia. Englantilaiseen Sukkanauharitarikuntaan otettiin 1358-1488 68 naista. Saksalainen ritarikunta otti naisia jäsenikseen arvonimellä consorores. Naispuoliset jäsenet noudattivat ritarikunnan sääntöjä kuten miehetkin, mutta eivät osallistuneet taisteluihin vaan huolehtivat haavoittuneista.

Jeanne D'Arc ei ollut chevalière, vaikka hän johtikin taisteluja englantilaisia vastaan (mm. Orleansin vapautus 1429). Kaarle VII aateloi Jeannen perheen, mutta Jeanne ei itse koskaan käyttänyt aatelisvaakunaa. Jeanne ei myöskään tappanut ketään taisteluissa, hän ainoastaan johdatti joukot taisteluun. Aatelisarvo periytyi D'Arcin suvussa myös naisten kautta, mikä oli poikkeuksellista.