Ritarit

Ritarikoulutus

Ritarikoulutus alkoi aikaisin. Tuleva ritari lähetettiin seitsemänvuotiaana palvelemaan hovipoikana vanhempaa ritaria, yleensä lääninherraa. Erityisen suosittua oli se, että nuori poika lähetettiin äitinsä veljen luokse. Tulevalla ritarilla saattoi olla paremmat välit enonsa kanssa kuin isänsä kanssa. Isän veljet ja muut miespuoliset sukulaiset saattoivat havitella ritarin omaisuutta, joten heihin ei välttämättä luotettu. Ritarioppilas saattoi kuolla "onnettomuudessa", jolloin miehen omaisuus meni miespuolisen perillisen puuttuessa tämän veljille.

Ritarin talouden naiset opettivat hovipojalle tapoja, kohteliaisuutta ja siisteyttä ja munkit kristinuskoa. Noin neljätoistavuotiaana hovipoika ryhtyi palvelemaan ritaria aseenkantajana. Ritari opetti aseenkantajaansa ratsastamaan ja taistelemaan. Lisäksi hän saattoi opettaa tavallista metsästystä sekä metsästystä haukalla.

16-21 vuoden ikäisenä, kun hänen katsottiin olevan valmis, aseenkantaja lyötiin ritariksi. Alun perin ritariksi lyöminen tarkoitti vain sitä, että ritari antoi aseenkantajalleen hevosen, miekan ja haarniskan, joten kuka tahansa aatelinen voi lyödä aseenkantajansa ritariksi. Ritariksi lyöminen oli alkujaan hyvin koruton seremonia. Ajan myötä ritariksi lyömiseen kehittyi yhä loisteliaampia seremonioita, kunnes viimein ainoastaan kuningas saattoi lyödä jonkun ritariksi. Lisäksi ritariksi lyömiseen sekoittui ristiretkien myötä yhä enemmän uskonnollisia elementtejä, mm. pappi tai piispa siunasi tulevan ritarin miekan. Tuleva ritari saattoi myös joutua valvomaan kirkossa yön ennen ritariksi lyömistä vartioiden tulevia varusteitaan.

Ritariksi lyöty pysyi vasallisuhteessa opettajaansa ja oli velvollinen auttamaan tätä sodankäynnissä osan vuodesta, mutta oli muuten vapaa.

Ritarin yhteiskunnallinen asema

Koska ritareille usein annettiin maata, ritarin tehtäviin kuului sodankäynnin lisäksi myös maatilansa käytännön asioiden hoito sekä alustalaistensa puolustaminen. Ritari toimi lääninherrana tai linnanherrana ja oli siten verrattavissa aatelisiin. Ritari myös jakoi oikeutta omilla maillaan kuten muutkin aateliset. 

Mikäli ritari jäi vangiksi taistelussa, häntä pidettiin yleensä vankina, kunnes joku - ritarin suku, lääninherra tai kuningas - maksoi hänestä lunnaat. Vangiksi jääneet jalkamiehet yleensä surmattiin välittömästi, koska heistä ei ollut odotettavissa lunnaita. Koska kristinusko kielsi kristittyjen orjuuttamisen, vankeja ei voitu edes myydä orjiksi, kuten pakanallisina aikoina vangeille oli tehty. Vapaaksi heitä ei voinut päästää, sillä he olisivat saattaneet jatkaa taistelua. Taistelun tarkoituksena ei usein ollutkaan vastustajan tappaminen, vaan ainoastaan tämän vangitseminen lunnaiden vuoksi.

Ritari piti taistelutaitoaan yllä osallistumalla turnajaisiin, jotka saivat alkunsa Ranskassa 1100-luvulla. Turnajaisista tuli pian tärkeä osa ritarin sosiaalista elämää. Turnajaisissa oli kaksintaisteluja ratsain tai jalan sekä ryhmätaisteluja. Vaikka turnajaisten aseet olivatkin usein tylppäkärkisiä tai tylsiksi hiottuja, turnajaiset eivät olleet vaarattomia. Turnajaisissa käytetty haarniska oli myös tavallista taisteluhaarniskaa paksumpi ja lisäksi pehmustettu, mutta vammautumisia ja kuolemia sattui silti. Ritarit majoittuivat telttoihin ja ripustivat kilpensä teltan ulkopuolelle. Haastaja ratsasti teltan luokse ja löi kilpeä keihäällään. Voittajalle oli luvassa palkintoja ja mainetta, joten kaksintaistelut otettiin vakavasti. Palkinnon luovutti turnajaisissa paikalla olevista naisista valittu turnajaisten kuningatar. Jotkut ritarit elättivät itsensä turnajaispalkinnoilla.

Kirkko vastusti turnajaisia jyrkästi ja julisti, että turnajaisissa kuolleet joutuivat helvettiin. Tämä ei liiemmin vaikuttanut turnajaisten suosioon.

Ritarillisuus

Ritareihin yhdistetään usein ritarillisuus. Ritarin tuli noudattaa tiettyä kunniasäännöstöä ja pyrkiä käyttäytymään sen mukaisesti. Ritariksi lyömisen yhteydessä tuleva ritari vannoi elävänsä ritarien kunniasäännöstön mukaisesti eli "puolustavansa heikkoja, suojattomia ja avuttomia sekä taistelevansa kaikkien hyvinvoinnin puolesta". Usein tämä lupaus oli usein nimellinen ja harva todella eli lupauksensa mukaan.

Kunniasäännöstö kehittyi 1100- ja 1200-lukujen aikana. Mitään kirjoitettua säännöstöä ei kuitenkaan ollut olemassa ja ritarillisuuden määritelmä muuttui ajan myötä. Joitakin yrityksiä ritariuden määrittelemiseksi tietenkin oli. Yksi "ritariuden käsikirja" oli Raymon Lullin 1200-luvulla kirjoittama Libre del Orde de Cauayleria (engl. The Book of the Order of Chivalry), toinen oli tuntemattoman ranskalaisen tekijän Le Ordene de Chevalrie  (engl. The Ordination of Knighthood). 

Seuraavat ritarilliset hyveet ovat kuitenkin tunnistettavissa:

  1. Kyvykkyys taistelussa. Ritarit olivat pohjimmiltaan sotilaita, joten heidän oli osattava käyttää aseita. Heidän tuli myös osata käsitellä hevosta. Kun ritarien käyttö sodassa loppui, ritarius hiipui ja menetti syvimmän olemuksensa. Ritarit menettivät samalla entisen statuksensa.
  2. Rohkeus. Ritariuden sotilaallisesta luonteesta johtuen, ritarin tuli olla rohkea kuoleman edessä. Vaikka päällä olisikin haarniska, ratsastus päin vihollista oli aina vaarallista.
  3. Rehellisyys. Ritarin tuli olla rehellinen eikä hän saanut toimia vilpillisesti.
  4. Kunniallisuus. Ritarin tuli säilyttää kunniansa eikä hän saanut toimia kunniattomasti. Osa kunniallisuutta oli vangiksi saatujen toisten ritarien sopiva kohtelu. Vangitun ritarin tappaminen tai heittäminen kylmään ja pimeään tyrmään ei ollut suotavaa, vaan hänen olonsa piti tehdä mukavaksi siihen asti, kunnes hänen lunnaansa maksettiin.
  5. Uskollisuus. Ritarin tuli olla uskollinen herralleen kuolemaan asti. Tämä oli erittäin tärkeää feodaaliyhteiskunnassa.
  6. Jalomielisyys. Ritarin tuli olla avokätinen ja antelias vähäosaisia kohtaan.
  7. Usko. Ritarin tuli puolustaa ja ylläpitää kristillistä uskoa. Keskiajalla tämä tarkoitti katolista uskoa.
  8. Kohteliaisuus ja huomaavaisuus. Ritarin tuli olla kohtelias ja huomaavainen muita ihmisiä - erityisesti naisia - kohtaan.
  9. Jalosukuisuus. Ritarin tuli mieluiten olla aatelinen tai muuten jalosukuinen tai ainakin vapaa mies (talonpoika tai vastaava), joten maaorja ei ollut sovelias ritariksi.

Ritarikunnat

Ristiretkien myötä perustettiin hengellisiä ritarikuntia, jotka saivat vaikutteita munkkikuntien organisaatiosta. Ritarikuntien tarkoituksena oli alun perin sairaiden ja pyhiinvaeltajien suojeleminen sekä myöhemmin taisteleminen kristinuskon puolesta ja sen levittäminen. Useat ritarikunnat ovat olemassa vielä nykyäänkin.

Hengelliseen ritarikuntaan liittyvän tuli yleensä olla naimaton, esimerkiksi Saksalaisen ritarikunnan ritarit antoivat köyhyys- ja selibaattilupauksen. Ritarin omaisuus annettiin Saksalaiselle ritarikunnalle. Tämä kasvatti ritarikunnan omaisuutta, mutta koska ritareilla ei ollut perillisiä, ajan myötä uusien ritarien värvääminen alkoi olla ongelmallista.

Temppeliherrat

Ritari Hugues de Payens perusti kahdeksan muun ranskalaisen ritarin kanssa Temppeliherrain ritarikunnan (Pauperes commilitones Christi templique Salomonis) Jerusalemissa vuonna 1118 suojelemaan Euroopasta tulevia pyhiinvaeltajia. Latinalainen nimi viittaa Salomonin temppeliin, jonka Jerusalemin kuningas Baldwin II lahjoitti heille. Ritarikunnassa oli neljä arvoa: palvelija, kappalainen, kersantti ja ritari. Ritarikunnan järjestysmuoto muistutti läheisesti benediktiinimunkkien sääntöä ja sen tunnuksena on valkoinen vaippa, jossa on punainen risti. 1200-luvulla ritarikunnassa oli enimmillään 20000 jäsentä.

Jerusalemin menetyksen jälkeen vuonna 1291 ritarikunta siirtyi Pariisiin ja harjoitti kaukokauppaa sekä pankkiiritoimintaa. Sääntökunnalla oli ristiretkeläisvaltioissa valtava maaomaisuus linnoituksineen sekä jättiomaisuuksia myös Euroopassa. Ranskan kuningas Philip IV ja Avignonin paavi Clement V tuhosivat järjestön 1307-1314. Vuonna 1314 ritarikunna jäseniä pidätettiin Ranskassa ja heidät saatiin kidutuksen avulla tunnustamaan raskaita syntejä, joihin he olivat syyttömiä. 18.3.1314 Philip IV:n käskystä ritarikunnan suurmestarit Jacques de Molay ja Geoffrey de Charnay poltettiin roviolla Pariisissa. Ritarikunnan omaisuus jaettiin Johanniittalaisten ja maallisten hallitsijoiden kesken. Tämä oli Temppeliherrojen loppu.

Johanniittain ritarikunta

Johanniittain ritarikunta (Ordo militiae S. Johannis Baptistae hospitalis Hierosolimitiae, engl. Knights Hospitaler) perustettiin huolehtimaan Jerusalemissa sijainneesta sairaalasta, joka auttoi pyhiinvaeltajia ja sen säännöt vahvistettiin 1099. Tästä juontuu englanninkielinen nimi hospitaller.Vuonna 1113 Paavi Paschalis II hyväksyi Johanniitat itsenäiseksi ritarikunnaksi. Asuna oli musta, valkoisella, kahdeksankärkisellä ristillä varustettu vaippa. Johanniittain ritarikunta oli ensin hospitaaliveljeskunta, mutta hyvin pian painopiste siirtyi Temppelisääntökunnan mallin mukaisesti sotilaalliselle puolelle. Johanniittain ritarikunta on tunnettu myös nimillä Rhodoksen ja Maltan ritarit, koska se joutui muuttamaan asemapaikkaansa useasti.

Nykyisin on olemassa viisi virallista Pyhän Johanneksen ritarikuntaa, jotka kaikki ovat lähtöisin samasta alkuperäisestä ritarikunnasta ja jotka ovat tunnustaneet toisensa. Johanniittain ritarikunta hajosi useaksi ritarikunnaksi uskonpuhdistuksen aikana. Maltan ritareita pidetään "virallisena" Johanniittain ritarikunnan perillisenä. Maltan ritariksi pääsee katolinen aatelin joko kutsusta tai omasta hakemuksesta ja aateluus on todistettava mahdollisimman pitkälle historiaan. Brittiläiset johanniitat ovat enimmäkseen anglikaaneja ja Saksan johanniitat luterilaisia. Lisäksi on useita muitakin ritarikuntia, jotka kutsuvat itseään Johanniittain ritarikunniksi.

Maltan ritarit - Sovereign Military Hospitaller Order of St. John of Jerusalem of Rhodes and of Malta. Maltan ritarikunta on maailman ainoa itsenäinen ritarikunta, joka on kansainväliseltä statukseltaan valtio.

Maltan ritarien brittiläinen jaos - Sovereign Military Order of Malta, Grand Priory of England

Johanniittain ritarikunta - The Most Venerable Order of the Hospital of St. John of Jerusalem

Saksan Johanniitat - Die Johanniter

Ruotsin Johanniitat - Johanniterorden i Sverige

Suomen Johanniitat (Verkkosivulla ei ole mitään)

Saksalainen ritarikunta

Bremenin ja Lyypekin porvarit perustivat 1190 Pyhällä Maalla Akkon piirityksen aikana sairaalan huolehtimaan haavoittuneista ristiretkeläisistä. Vuonna 1198 ritarikunnasta tuli sotilaallinen. Ritarikunnan asu oli musta vaippa varustettuna valkoisella palkkiristillä. Jerusalemin menetyksen jälkeen ritarikunta soti Liivinmaalla pakanallista Liettuaa vastaan ja hallitsi suuria alueita nykyisestä Virosta, Latviasta, Liettuasta, Pohjois-Puolasta ja Venäjästä. Ritarikunnan rooli oli vahva erityisesti Pohjois-Saksan Pommerissa ja Puolan alueella pakanallisten preussien ja slaavien alistamisessa ja kristillistämisessä.

Aleksanteri Nevski voitti saksalaisen ritarikunnan joukot Peipsijärven jäällä vuonna 1242. Tästä taistelusta on Sergei Eisenstein tehnyt Aleksandr Nevsky-nimisen elokuvan, joka on enemmän neuvostopropagandaa kuin historiaa. Saksalainen ritarikunta kärsi murskatappion Tannenbergissä 1410, minkä jälkeen sen merkitys väheni ja se alistettiin Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alaisuuteen. Nykyinen Saksalainen ritarikunta on lähinnä katolinen hyväntekeväisyysjärjestö.

Kalparitaristo

Kalparitaristo (fratres militiae Christi) Perustettiin 1202 levittämään kristinuskoa Liivinmaalle. Kalparitaristo kärsi tappion 1236 liettualaisille ja ritarikunta liitettiin Saksalaiseen ritarikuntaan 1237. Kalparitariston lisäksi Saksalaiseen ritarikuntaan liitettiin Preussissa perustettu lyhytikäinen Dobrinin sääntökunta (militia Christi de Prussia).