This time only in Finnish. A brief summary: its my 6th blogiversary today. Hip hip hooray! A lot has happened, many many good things, but at the same time I have developed an identity crisis and wonder what to do.
Blogini täyttää kuusi vuotta ja kärsii identiteettikriisistä. On itsetutkiskelun aika. Tämä on samalla tuhannes Movable Type -alustaan siirtymisen eli vuoden 2005 alun jälkeen tehty postaus. Hip hip hurraa!
Kuudessa vuodessa tapahtuu paljon. Uusia neuleblogeja ei ehkä synny yhtä hirmuiseen tahtiin kuin aiemmin, mutta usein kuitenkin ja vanhat tutut porskuttavat edelleen. Kovinkaan moni neuleblogi ei ole lopettanut - ensimmäiset kuukaudet lienevät kriittisin aika ja jo vuoden ikään selvinneet blogit jatkavat todennäköisesti seuraavankin vuoden.
Entäs minä, mitä kuusivuotiaalle kuuluu?
Tämä blogi on vanhin. Se ei ole Blogilistan tilatuin, ei luetuin. Ei suosituin, mittasi suosiota millä tavalla tahansa, Blogilistan mittareilla tai palvelimen antamalla statistiikalla. Vierailijoita on keskimäärin 200 päivässä. Menneissä äänestyksissä blogi pärjäsi olemalla dinosaurus, ei olemalla viihdyttävin, opastavin, hauskin, näyttävin tai taitavin. Toiset suunnittelevat upeampia neuleita ja julkaisevat niitä mitä hienoimmissa paikoissa, kirjoittavat viihdyttävämpiä merkintöjä tai parempia tekniikkaneuvoja, antavat parempia vinkkejä, tekevät parempia linkkilistoja, kattavampia sanastoja, ottavat parempia kuvia, omistavat suloisempia blogikissoja, saavat enemmän kommentteja, mainetta ja kunniaa, pääsevät esille, ehkä kaupallistuvatkin... Oliko tuo kaikki arvattavissa? Kyllä ja ei. Neuleblogibuumia en osannut arvata, mutta kun se alkoi, blogien ja bloggaajien menestys oli vain ajan kysymys. Olihan ulkomaillakin käynyt niin, miksei sitten Suomessakin?
On helppoa olla paras, kun on ainoa. On suhteellisen helppoa olla hyvä, kun samaa asiaa tekee vain muutama. Uusia tekijöitä tulee kuitenkin koko ajan lisää, toinen toistaan parempia ja lahjakkaampia. Niin näidenkin kuuden vuoden aikana on tapahtunut.
Osaanko olla iloinen heidän puolestaan? Yritän ainakin. Olenko kateellinen? Kyllä. En. En tiedä. Muiden menestys ei ole minulta pois. Oikeastaan se on juuri sitä, mitä alunperin kaipasin: suomenkielistä neuleaiheista sisältöä nettiin, neuvoja niitä tarvitseville, inspiraatiota, vuorovaikutusta. Siitä huolimatta tunteeni ovat ristiriitaiset. Olen myös surullinen ja tunnen oloni tarpeettomaksi. Tuntuu siltä, että jäin jalkoihin, kun muut rynnivät takaa ja tekivät sen, mitä minä yritin tehdä, mutta paremmin ja sen lisäksi saivat aikaan vielä paljon muutakin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että aika on ajanut tämän blogin ohitse ja että olen vain tragikoominen kehäraakki, joka yrittää takertua menneisiin kunnian päiviin (jos niitä edes oli).
Ajattelin joskus kirjoittaa suuren kateellisuusmerkinnän, jossa kadehtisin kaikkia jotain merkittävää aikaansaaneita, mutta en saanut sitä aikaiseksi. Se lienee tyypillistä minulle. Lisäksi totesin, että en oikeastaan kadehdi ketään tai mitään saavutusta erityisesti ja tasapuolisesti kadehtiminen ei olisi onnistunut, koska olisin kuitenkin unohtanut jotakin oleellista. Keksin kyllä, mitä nimenomaan kadehdin: sitä, että muut saavat aikaan. Minä en saa aikaan. Yritystä on joskus, mutta sekin jää.
Yksi lempifraaseistani on "ei kukaan tule sua kotoa hakemaan". En vain opi tuota itse. Ei, kukaan ei tule hakemaan kotoa ja sano, että "tuossa, ole hyvä, tulisitko meille tekemään asiaa x tai y". Jos haluan saada jotain aikaiseksi, minun olisi tehtävä töitä sen eteen. Se on vaikeaa. Olisi paljon helpompaa, jos se legendaarinen Joku Muu löytäisi minut ja potkisi vauhtiin. Koska niin ei kuitenkaan käy, on kai parempi olla mussuttamatta. Koska en itse saa mitään aikaan, on turhaa ryhtyä väärinymmärretyksi neroksi ja mumista, että on se niin väärin, kyllä menee meikäläisenkin suuri lahjakkuus ihan hukkaan täällä kotona.
(Toim. huom: Kotoakin voidaan hakea. Sanoin eräälle miespuoliselle tutulleni vuosia sitten: "Ei, sun elämäsi nainen ei tule soittamaan sun ovikelloa. Kyllä sun pitää lähteä ulos sitä etsimään." Olin väärässä. Ko. mies toimi mm. kotikerrostalonsa isännöitsijänä ja tapasi sitä kautta uusia asukkaita. Myöhemmin kuulin, että hän oli hankkinut yhteisen kämpän samaan taloon muuttaneen naisen kanssa.)
Kysyn itseltäni, alisuoritanko tuttuun tapaani. Voisinko tehdä jotain toisin? Miksen jaksa suunnitella upeita palmikko-, kirjo- ja pitsineuleita, joita kaikki kehuisivat ja ihailisivat? Missä on minun hittineuleeni, jota kaikki tekisivät? Vakuutan itselleni, että eihän suunnitteluun tarvita kuin hieman perslihaksia ja kasa japanilaisia mallineulekirjoja. Uskottelen, että pystyisin siihen, mutta en vain saa aikaiseksi ja siksi neulon vain tylsiä perusneuleita. Sitten kysyn itseltäni, vaikuttaisiko se mitään. Lukijat ovat päättäneet jo suosikkinsa enkä pysty uskomaan, että järjestys yhtäkkiä muuttuisi mihinkään. Sitten kysyn, onko sillä merkitystä. En osaa vastata. Ehkä. Ehkä ei. Ehkä en vain halua myöntää itselleni, että on.
Olin mukana perustamassa Ullaa. Se on varmaankin suurin saavutukseni, mutta nyt Ullassakin puhaltavat uudet tuulet ja uudet tekijät. Hassua. Samaan aikaan olen helpottunut siitä, että kaikki ei ole enää kiinni minusta, mutta tunnen myös mustasukkaisuutta enkä haluaisi päästää irti. Uudet tekijät ovat omaksuneet hyvin Ulla-filosofian: harrastajalta harrastajalle, vapaaehtoisesti tekemisen ilosta. Sekään ei silti riitä. Kun Ulla on vakiintunut, vaatimukset ovat kasvaneet. Taustalta kuuluu soraääniä. Vihjaillaan, että jossain on joukko tyytymättömiä, jotka haluaisivat Ullasta jotain muuta, mutta eivät kerro, mitä. Tilaa ja tilausta uusille ja erilaisille neuleaiheisille verkkojulkaisuille kyllä on ja ne olisivat takuulla tervetulleita, kun Ulla jatkaa oman konseptinsa mukaan eikä ainakaan ihan näillä näkymin tee radikaaleja käännöksiä aivan eri suuntaan.
Mitä nyt? Mitä tästä eteenpäin? Jatkanko samaan malliin ja yritän olla marisematta muuten kuin kerran vuodessa synttärien kunniaksi? Deletoinko kaiken ja keksin jotain ihan muuta tilalle? Olisiko vaikkapa banjonsoittoblogi jotain, jossa voisin olla paras ja hienoin ja luetuin ainakin sen aikaa, kun olisin ainoa? (En osaa soittaa banjoa, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin.) Kyllähän minä tiedän, että en ole luokattoman huono. Tiedän, että minulla on lukijoita. Tiedän. Siltikään en pääse eroon tarpeettomuuden tunteesta. Silti haluaisin olla parempi, suositumpi, menestyneempi, monipuolisempi. Neulebloggaajan elämä voi joskus olla kovin vaikeaa ainakin, jos siitä tekee itse sellaista miettimällä ihan liikaa.
Eikä elämä ole blogi. Blogi ei ole elämä. Elämä on tuolla ulkona. Menkää sinne.
