Feodalismi

Keskiajan yhteiskuntajärjestelmää kutsutaan feodaaliseksi. Suomenkielinen termi on läänityslaitos. Termi feodalismi on keksitty vasta keskiajan jälkeen.

Feodalismin perusidea oli lääninherran suojelu ja ylläpito vastapalkkiona vasallin verosuorituksesta. Lääninherran ylläpitovelvollisuus ilmeni useimmiten niin, että lääninherra antoi vasallilleen läänityksen. Läänitys oli maa-alue tai siihen liittyvä tulo tai oikeus, joka annettiin jollekulle palkkiona ansioista tai palvelusta. Läänityksiä käytettiin esimerkiksi ritarien palkan korvikkeena sekä liittolaisten palkitsemistapana.

Feodalismi lyhyesti

Kuningas ja ylimykset olivat maanomistajia. Maanomistajat ja maata hallitsevat henkilöt olivat riippuvaisia toisistaan läänitysten kautta. Kuningas saattoi läänittää osan valtakunnastaan herttualle. Läänityksen omistusoikeus pysyi kuninkaalla, mutta herttua hallitsi läänitystä ja sai läänityksen tuotot itselleen. Herttua oli siis kuninkaan läänitysmies eli vasalli ja kuningas hänen lääninherransa.

Herttua saattoi läänittää saamiaan läänityksiä tai omistamiaan maita edelleen kreiville, jolloin hän oli samaan aikaan sekä kuninkaan vasalli että kreivin lääninherra. Kreivi puolestaan saattoi läänittää maitaan palveluksessaan oleville ritareille, jolloin kreivi oli sekä herttuan vasalli että ritarien lääninherra, ja ritarit olivat kreivin vasalleja.

Läänitetyillä mailla asui talonpoikia ja maaorjia, jotka viljelivät maata. Talonpojat olivat vapaita miehiä ja voivat muuttaa muualle halutessaan. Maaorjilla ei ollut muutto-oikeutta. Talonpojat ja maaorjat eivät omistaneet maata eivätkä saaneet sitä läänityksinä, ja he olivat sen vasalleja, jonka hallinnassa olevilla mailla he asuivat. Jos maa oli alunperin kreivin, mutta se oli läänitetty ritarille, talonpojat ja maaorjat olivat ritarin vasalleja. Vasallin uskollisuus koski vain lähintä lääninherraa, jolle hän oli vannonut uskollisuutta.

Jatkossa sanalla vasalli viitataan vain henkilöihin, jotka ovat samaan aikaan sekä lääninherroja että vasalleja.

Lääninherra ei saanut maata omistukseensa, vaan ainoastaan oikeuden periä itselleen kaikki talonpoikien kuninkaalle maksamat verot ja oikeuden järjestää autioituneille taloille uudet asujat. Lääninherrat jakoivat oikeutta läänityksillään, löivät rahaa, keräsivät veroja ja tulleja sekä vaativat vasalleiltaan asepalveluksia ja työpalveluksia.

Kun vasalli kuoli, hänen perillisensä uudistivat uskollisuudenvalan lääninherralle. Vasalli oli osa lääninherransa hovia. Hänen tuli

  1. osallistua hovin toimintaan
  2. jakaa oikeutta lääninherransa puolesta
  3. auttaa lääninherraansa rahallisesti tarpeen vaatiessa
  4. osallistua sotaan lääninherran käskystä ja tuoda mukanaan sovittu määrä sotilaita.

Mikäli vasallin tytär peri omaisuutta, lääninherra järjesti hänen avioliittonsa. Jos vasallilla ei ollut jälkeläisiä, lääninherra jakoi läänityksen uudelleen kuten halusi.

Vasallin tuli myös ruokkia ja majoittaa omaa lääninherraansa tämän matkatessa hänen maillaan. Viimeisin vaatimus ei ollut kaikista helpoin. Vilhelm Valloittaja kulutti erännä vuonna joulujuhlissaan 6000 kanaa, 1000 jänistä, 90 sikaa, 50 kukkoa, 200 hanhea, 10000 ankeriasta, tuhansia kananmunia ja leipiä sekä satoja pulloja viiniä ja siideriä. Jos lääninherran matkaseurue oli suuri, hän saattoi syödä vasallinsa vararikkoon.

Omalle lääninherralle maksettava vero riippui vasallin asemasta. Talonpojat ja maaorjat antoivat ritarille viljaa, huolehtivat ritarin peltojen viljelystä, tekivät työsuoritteita ritarin käskystä ja osallistuivat jalkamiehinä sotaan ritarin rinnalla. Ritari saattoi antaa kreiville veroina viljaa tai muita elintarvikkeita, koulutti kreivin puolesta uusia ritareita ja osallistui kreivin rinnalla sotaan. Kreivi taas antoi herttualle viljan sijasta todennäköisesti veroina hopeaa ja osallistui herttuan rinnalla sotaan ritariensa ja jalkamiestensä kanssa. Herttua antoi kuninkaalle veroina hopeaa ja osallistui sotaan kreiviensä kanssa. Herttualla saattoi olla omia ritareita sekä omia jalkamiehiä omilta tiluksiltaan. Kuninkaallakin saattoi olla ritareita sekä jalkamiehiä omilta tiluksiltaan.

Myös kirkolliset ylimykset saattoivat saada läänityksiä. Esimerkiksi Bremenin arkkipiispa sai Bremenin läänityksenä keisari Otolta ja hallitsi Bremeniä. Bremenin arkkipiispa oli sekä kirkollinen ylimys että maallinen kreiviin verrattavissa oleva ylimys. Lisäksi oli mahdollista, että kuningas oli saanut keisarilta läänityksiä, joten kuningas hallitsi omia läänityksiään herttuana. Samalla henkilöllä saattoi olla useita arvonimiä. Lääninherrojen ja vasallien välille syntyi monimutkaisia riippuvuus- ja velvollisuussuhteita, josta johtuen hallintorakenne oli monimutkainen ja usein oli epäselvää, kuka oli lojaali kenellekin.

Elämä feodalismissa

Maata hallitsivat käytännössä ylimykset eli aatelisto. Kuningas oli nimellisesti koko maan hallitsija, mutta käytännössä kuningas oli riippuvainen ylimyksistä ja ylimykset hallitsivat maitaan itsevaltaisesti. Ylimykset pystyivät usein kokoamaan suurempia armeijoita kuin kuningas, joten kuningas oli sodankäynnissä heistä riippuvainen. Kuninkaalla oli myös omia tiluksia, joista hän sai toimeentulonsa.

Kartano tiluksineen oli keskiajan yhteiskunnan sosiaalinen ja taloudellinen yksikkö. Kartano ei tässä tapauksessa tarkoita tietyn tyyppistä rakennusta, vaan kartanoon kuului yksi tai useampi kylä sekä maa-alueita ja ne omisti kartanonherra. Kartanonherra asui useimmiten linnassa. Maa-alueisiin kuului niittyjä, laidunmaata, metsää ja peltoa.

Feodalismista puuttui vahva keskusvalta ja vallan pirstaloituminen johti yleiseen epäjärjestykseen, alimman luokan riistoon ja pahimmillaan maaorjuuteen. Koska lääninherran vaihtuessa läänityksen olot saattoivat muuttua radikaalisti, yhteiskunta oli epävakaa. Epävakaus taas esti kauppaa sekä hidasti teknistä kehitystä ja talouskasvua. Toisaalta jokainen kartano oli omavarainen, joten kaupankäyntiin ei ollut suurta tarvettakaan, paitsi ehkä ylellisyystavaroiden osalta.

Pelloilla oli käytössä sarkajako eli pelto oli jaettu maakaistaleisiin. Yleensä 1/3 kuului lääninherralle, hieman alle 1/3 kirkolle ja loput talonpojille ja maaorjille. Näin jokaisella oli pala hyvää ja pala huonoa maata. Vähintään puolet viikosta käytettiin lääninherran ja kirkon maapalstojen hoitoon sekä muuhun tilanhoitoon kuten tienrakennukseen, siltojen rakennukseen, puiden hakkuuseen ja rakennusten korjaamiseen. Lopun aikaa kyläläiset työskentelivät omilla pelloillaan.

Kylässä asui 10-60 perhekuntaa, yleensä karuissa majoissa. Yksi majoista oli yleensä varattu karjalle. Lomia ei ollut, mutta talonpoikien ei tarvinnut työskennellä sunnuntaisin eikä pyhimysten päivinä. Talonpoikaa alhaisempi oli maaorja. Maaorjuus periytyi Rooman valtakunnasta, jossa maanviljelijöitä oli keisarikauden lopulla kielletty muuttamasta tiloiltaan. Maaorja ei ollut virallisesti orja, koska kirkko kielsi kristittyjen orjuuttamisen eikä maaorjaa voinut ostaa tai myydä kuten orjia. Maaorja ei yleensä omistanut mitään ja tarvitsi lääninherran luvan naimisiinmenoon. Maaorjan oli suoritettava palveluksia, päivätöitä ja maksuja eikä hänellä ollut muutto-oikeutta.

Ainoa tapa pelastua maaorjuudesta oli paeta kaupunkiin. Jos maaorja onnistui pysyttelemään kaupungissa vuoden ja yhden päivän tullen toimeen omillaan, hän oli vapaa mies. Tämä tuli kuitenkin mahdolliseksi vasta myöhäiskeskiajalla kaupunkien ja porvariston nousun myötä. Maaorjaa ei saanut häätää lääninherran vaihtuessa eikä maaorjan tarvinnut osallistua sotimiseen. Lääninherran oli suojeltava maaorjia kuten muitakin alamaisiaan. Maaorjuutta ei kehittynyt Norjassa, Ruotsissa, Suomessa eikä Sveitsissä. Itä-Euroopassa ja Baltiassa puolestaan maaorjuus kehittyi ankarammaksi kuin Länsi-Euroopassa ja Venäjällä maaorjuus lakkautettiin vasta 1861.

Myöhäiskeskiajalla feodaalijärjestelmä alkoi hajota. Väestön kasvaessa kaikille ei enää riittänyt maata viljeltäväksi, joten monet muuttivat kaupunkeihin paremman toimeentulon toivossa. Samoin mustan surman (1340-luvulla) jälkeen kaupungeissa oli pulaa työvoimasta ja ihmiset muuttivat kaupunkeihin korkeiden palkkojen perässä. Kaupunkien kasvun myötä kauppa vilkastui. Kaupunkeihin syntyi uusi luokka, porvaristo, joka koostui kauppiaista ja ammattien harjoittajista. Porvarit järjestäytyivät kiltoihin, jotka kontrolloivat ammattien harjoittamista. Tämän vuoksi kaupunkeihin kehittyi vähitellen köyhälistö, jonka oli hyvin vaikea päästä harjoittamaan mitään kunnollista ammattia.