MemoriaVolatilis

Mårten oli Tukholman rikkaimpia porvareita, joten hänen olisi voinut olettaa matkustavan komeammin. Normaalisti hän olisikin matkannut reessä lämpimien turkisten alla, mukanaan seurue palvelijoita ja asemiehiä. Hän ei kuitenkaan halunnut vetää liikaa huomiota puoleensa. Mitä harvempi tietäisi satulalaukuissa olevasta kullasta, sen parempi. Kilpailijoillekaan ei kannattanut antaa vihiä Mårtenin suunnittelemasta kuparikaupasta, etteivät he yrittäisi ehtiä apajalle ensin.

Mårtenilla oli vyöllään pistooli ja miekka, jotka toivat hänelle turvan tunnetta. Miekkaa hän ei juurikaan osannut käyttää, hän oli hankkinut sen vain koska muutkin rikkaat miehet kantoivat miekkaa vyöllään. Pistoolia hän sen sijaan osasi käyttää. Se ei ollut herrasmiehen ase, mutta pistoolinpiippuun tuijottaminen sai yleensä miehen miettimään tarkemmin sanojaan ja tekojaan.

Mårten ratsasti länteen kohti Kopparbergiä. Matka veisi monta päivää, mutta Mårten ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella. Ajatus häntä odottavasta suuresta kuparierästä sai hänet hymyilemään. Tämä kauppa tekisi hänestä entistäkin rikkaamman, ehkä jopa Tukholman rikkaimman porvarin. Vuosia sitten saapuessaan Wittenbergistä tänne takapajuiseen Ruotsiin hän olisi tuskin edes osannut aavistaa, kuinka rikkaaksi hän vielä tulisi. Mårten omisti jo kolme taloa Trappegrendenillä.

Trappegrenden oli kapea, taisipa olla jopa Tukholman kapein katu. Se oli kuitenkin lähellä Järntorgetia, rauta- ja kuparikaupan keskusta eikä Mårten halunnut muuttaa sieltä muualle, vaikka hänellä olisikin pian varaa rakennuttaa itselleen kartano Tukholman liepeille. Mårten oli sen sijaan päättänyt jättää itsestään pysyvän muiston jälkipolville lahjoittamalla Tukholman saksalaiseen kirkkoon uuden alttaritaulun. Ihmiset katselisivat alttaritaulua kymmeniä elleivät jopa satoja vuosia myöhemmin ja sanoisivat ”tuon lahjoitti Mårten Trotzig”.

Jos Mårten olisi katsellut ympärilleen kunniasta ja kuuluisuudesta haaveilemisen sijaan, hän olisi saattanut huomata ryövärit aikaisemmin ja päästä heitä karkuun. Nyt hän huomasi heidät vasta kun he säntäsivät metsästä katkaisemaan hänen tiensä. Ryöväreillä oli resuiset vaatteet eikä heidän aseistuksessaan ollut kehumista. Isonenäisellä oli pelkkä puunuija ja parrakkaalla oli kädessään ruosteinen kirves. Kaljulla ryövärillä oli sentään jalkajousi, mutta vain yksi vääntynyt nuoli.

Mies, joka osaisi käyttää miekkaa ja jolla oli vielä pistooli vyöllään saisi kukistettua ryövärit helposti eivätkä he normaalisti kävisi näin vaarallisen saaliin kimppuun. Kevätalven mukana saapunut nälkä oli kuitenkin saanut heidät epätoivoisiksi ja aseistuksen sijaan ryövärit luottivat lukumääräänsä sekä paloviinan tuomaan voimantunteeseen. Mårten pysäyttti hevosensa ja katseli ryöväreitä epäluuloisesti.
- Mitä te haluatte? Mårten kysyi.

- Eikö se ole selvää? parrakas ryöväri ärähti. – Haluamme kukkarosi ja hevosesi!
Mårten veti pistoolinsa ja tähtäsi sillä parrakasta ryöväriä.
- Häipykää siitä tai ammun, Mårten sanoi.
- Sinulla on yksi kuula ja meitä on kolme, parrakas ryöväri totesi. – Senkun ammut, kaksi meistä syö ja juo tänään kievarissa kolmannen muistoksi sinun rahoillasi.

Mårten tähtäili kutakin ryöväriä vuorollaan osaamatta päättää, mitä tekisi. Isonenäinen ryöväri päätti toimia. Hän säntäsi kohti Mårtenia puunuija koholla ja päästi raivoisan huudon. Mårten laukaisi pistoolinsa. Kuula raapaisi isonenäisen ryövärin päätä ja jatkoi matkaansa upoten lumihankeen. Ryöväri putosi polvilleen huutaen tuskasta ja painoi kädellään päänsä sivua yrittäen lopettaa verenvuodon. Kalju ryöväri laukaisi jalkajousensa, mutta vääntynyt nuoli ei osunut maaliinsa.

Parrakas ryöväri ryntäsi hevosen luokse ja sai Mårtenin vedettyä maahan. Mårten pääsi kuitenkin jaloilleen ja veti miekkansa. Hän huitoi miekallaan kahta ryöväriä saamatta aikaan muuta kuin sen, että ryövärit pysyivät hänestä loitolla. Mårten kirosi itseään siitä, ettei ollut koskaan ottanut oppitunteja miekan käytössä. Mistä tahansa Tukholman kapakasta olisi varmasti löytynyt joku Liivinmaalla tapellut sotilas, joka olisi opettanut häntä miekkailemaan muutaman taalerin hinnalla.

Isonenäinen ryöväri sai verenvuodon lakkaamaan ja nousi pystyyn puunuija kädessään.
- Ammuit korvani irti, ryöväri mutisi vihaisesti. – Tämän saat maksaa.
Isonenäinen ryöväri hiipi Mårtenin huomaamatta hänen taakseen ja iski häntä puunuijalla takaraivoon niin kovaa kuin jaksoi. Mårten kaatui maahan eikä enää noussut. Pistoolinlaukauksesta, ruudinkärystä ja veren hajusta hermostunut hevonen kavahti takajaloilleen ryövärien lähestyessä sitä. He eivät saaneet hevosta taltutettua ja se pääsi heiltä pakoon.

Ryövärit saivat saaliikseen vain Mårtenin kukkaron ja olivat siihen tyytyväisiä, koska eivät tienneet menettäneensä satulalaukuissa olleen kullan. Kun Mårtenin hevonen palasi yksin Tukholmaan, Johan käsitti heti jotain pahaa tapahtuneen. Hän lähti muutaman apurin kanssa etsimään Mårtenia ja he löysivät hänet hengettömänä tien vierestä. Oli jo liian myöhä lähteä ajamaan ryöväreitä takaa ja seuraavan yön lumisade peitti heidän jälkensä.

Tukholmalaisen porvarin Mårten Trotzigin maallinen vaellus päättyi kauppamatkalla ryövärien uhrina 21.3.1617 eikä Tukholman saksalainen kirkko saanut uutta alttaritaulua. Hänen kohtalonsa jäi kuitenkin tukholmalaisten mieleen ja hänen kapeaa asuinkatuaan ryhdyttiin kutsumaan Trotzigin kaduksi. Nimitys jäi käyttöön ja vuonna 1949 hänen asuinkadustaan tuli virallisestikin Mårten Trotzigs Gränd. Se on vieläkin Tukholman kapein katu.

Lataa PDF-versio tarinasta

Tämä tarina on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssillä. Lisenssi koskee vain tekstiä, ei muuta sivulla olevaa materiaalia.