MemoriaVolatilis

- Täällä ei kyllä saisi olla lainkaan, Aidan vastusteli. – Rauniot voivat romahtaa koska tahansa. Näittehän itsekin kyltit. Jos ukko Mulligan saa meidät kiinni, saamme kunnon selkäsaunan.
- Et siis oikeasti uskallakaan! Dougal ivasi. – Pelkuri!
- Uskallan! Aidan tiuskahti.
Hän lähti vihaisena kohti tornin oviaukkoa.
- Vilkuta meille huipulta, Dougal huusi hänen peräänsä.

Tornin oviaukko oli korkea ja musta. Ovenjäänteet roikkuivat vielä toisen ruostuneen saranan varassa. Aidan astui sisään. Kesti hetken aikaa ennen kuin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Ensimmäisen kerroksen maalattia haisi kostealta mullalta ja siellä täällä oli sammaloituneita kiviä. Kerroksen halkaisi leveä käytävä, jonka toisessa päässä kohosivat seuraavaan kerrokseen vievät kiviset portaat. Käytävän varrella oli tyhjiä oviaukkoja, jotka veivät varastohuoneisiin. Ensimmäisessä kerroksessa ei ollut lainkaan ikkunoita. Ainut valo tuli oviaukosta Aidanin takana ja se riitti hädin tuskin valaisemaan portaiden alapäät.

Aidan lähti kohti portaita. Hän vilkuili pelokkaasti ympärilleen, mutta mikään ei hyökännyt hänen kimppuunsa mustista oviaukoista. Aidan ryhtyi nousemaan varovasti korkeita kiviportaita. Toisessa kerroksessa oli onneksi pieniä ikkuna-aukkoja, joista tuli hieman valoa sisään. Käytävä kulki seinän viertä ja Aidan kurkki sisään suuriin tyhjiin saleihin, joissa ei ollut kuin pölyä ja hämähäkin seittejä. Yhden salin seinässä oli suuri aukko, josta auringonvalo tulvi sisään. Aidan astui saliin ja meni aukon luokse.

Aukon takana oli vain tyhjyyttä. Aukossa oli ilmeisesti aikoinaan ollut ovi, josta pääsi muurin sisällä kulkeneeseen käytävään, mutta muurin sorruttua oviaukko ei vienyt enää minnekään. Ovesta astuja putoaisi monen metrin päässä alhaalla olevaan kivikasaan ja jos kävisi hyvin, hän vierisi siitä sisäpihalle. Toisella puolella kivikasaa oli jyrkänne ja kymmenien metrien pudotus alapuolella vellovaan mereen. Aidan kurkisti oviaukosta ja näki muiden seisoskelevan linnan sisäpihalla. Hän palasi käytävään ja jatkoi rohkaistuneena eteenpäin.

Käytävän päässä olivat uudet kiviportaat, jotka veivät kolmanteen kerrokseen. Tässä kerroksessa käytävä kulki jälleen tornin halki ja sen varrella oli pienempiä huoneita. Huoneissa oli kuitenkin ikkunoita, joten ne eivät olleet täysin pimeitä. Erään oviaukon kohdalla Aidan pysähtyi ja katsoi sisään. Huoneen keskellä oli koroke, jonka päällä oli suuri kivinen arkku ilman kantta. Arkun vieressä lattialla oli kuihtunut ruusu. Aidanin mieleen tulvahti kuvavirta vanhemmilta salaa katsotusta vampyyrielokuvasta. Hän odotti jonkin nousevan arkusta ja hyökkäävän hänen kurkkunsa kimppuun. Mitään ei tapahtunut, joten Aidan jatkoi matkaa. Hän vilkuili kuitenkin taakseen epäluuloisesti koko matkan portaille.

Neljännessä kerroksessa oli myös pieniä huoneita, mutta ne kaikki olivat tyhjiä. Käytävän päässä olivat katolle vievät portaat. Aidan nousi portaita ylös, mutta hänen tiensä tukki puinen luukku. Aidan yritti työntää luukun auki, mutta ei saanut sitä liikahtamaankaan. Hän mietti, palaisiko takaisin, mutta päätti olla luovuttamatta. Hän nousi seuraavalle askelmalle, painoi hartiansa kiinni luukkuun ja ponnisti jaloillaan. Luukku liikahti vähän. Aidan nousi seuraavalle askelmalle ja työnsi kaikin voimin. Luukku avautui. Hän sai luukun työnnettyä pystyasentoon ja viimeisen ponnistuksen myötä luukku heilahti kokonaan auki rysähtäen tornin kattotasannetta vasten.

Aidan nousi kattotasanteelle. Näköala oli huimaava. Hän näki nummet ja kotikylänsä kaukana nummien takana. Hän kääntyi ja katseli merta, joka levittäytyi kaukaisuuteen. Merituuli heilautti hänen hiuksiaan. Aidan käveli kattotasanteen muurin reunalle ja vihelsi. Sisäpihalla olleet pojat kääntyivät katsomaan häntä. Aidan vilkutti voitonriemuinen virne kasvoillaan ja pojat vilkuttivat takaisin. Yhtäkkiä pojat lopettivat vilkuttamisen ja ryntäsivät pakoon. Aidan ei nähnyt, mitä tapahtui. Hän päätti palata äkkiä takaisin maanpinnalle.

Aidan ei välittänyt yrittää sulkea kattoluukkua. Ukko Mulligan saisi sulkea sen, jos kävisi joskus tornissa. Päästyään kolmanteen kerrokseen Aidan pysähtyi äkisti erään oviaukon kohdalle. Hän kuuli ääntä. Joku nyyhkytti huoneessa. Aidan tajusi heti, mikä huone oli kyseessä. Hän yritti olla katsomatta, mutta ei voinut olla kääntämättä päätään. Kivisen arkun päällä oli kansi, jonka päällä makasi kivestä veistetty ritaripatsas miekka kädessään. Huoneen seiniä koristivat kortisteelliset seinävaatteet ja arkun molemmin puolin seisoivat korkeat metalliset kynttilänjalat, joissa paloivat kynttilät. Arkun luona oli puinen tuoli, jossa istui mustiin pukeutunut hahmo.

Hahmo oli itkevä nainen. Yhtäkkiä nainen käänsi päänsä ja katsoi suoraan Aidaniin. Aidan huusi ja säntäsi juoksuun. Hän liukastui portaissa ja kieri alas toiseen kerrokseen. Polveen sattui, mutta Aidan nousi silti seisomaan ja jatkoi eteenpäin. Sitten hän kuuli ääntä edestäpäin. Joku oli nousemassa portaita toiseen kerrokseen. Aidan säntäsi lähimmästä oviaukosta sisään. Tässä salissa oli tyhjyyteen vievä oviaukko. Askeleet lähestyivät käytävään vievää oviaukkoa.

Aidan meni seinässä olevan oviaukon luokse ja katsoi alhaalla olevaa kivikasaa. Häntä pyörrytti ja hän otti muutaman askeleen taaksepäin. Tumma hahmo astui oviaukkoon pimentäen käytävän ikkunasta tulleen valon. Aidan ei edes ajatellut. Hän otti pari juoksuaskelta ja hyppäsi. Joku huusi jotain. Kivikasan lähestyessä Aidan toivoi kierivänsä muurin jäänteiltä sisäpihalle. Sitten hän osui kiviin ja maailma pimeni.

Kun Aidan tuli tajuihinsa, joku oli kumartunut hänen ylleen. Hän tunnisti miehen ukko Mulliganiksi, jolla oli huolestunut ilme naamallaan.
- Mitä sinä tuolla lailla hypit? ukko Mulligan kysyi. – Hullu kakara, melkein sain sydänkohtauksen. Olisit voinut pudota mereen. Sain häädettyä kaverisi ja läksin katsomaan, oliko joku tornissa.
- Siellä salissa oli mustapukuinen nainen, Aidan selitti. – Pelästyin ja luulin sinua joksikin hirviöksi.
Aidan tulkitsi ilmeen ukko Mulliganin kasvoilla epäuskoksi.
- Oli siellä! Aidan kivahti. – Varmasti oli!

- Kyllä minä sinua uskon, ukko Mulligan sanoi. – Olen itsekin nähnyt hänet.
- Olet vai? Kuka hän oikein on?
- Häntä sanotaan vain mustapukuiseksi naiseksi. Kukaan ei tiedä, kuka hän on...oli. Ilmeisesti joku McDonnoughin klaanista. McDonnoughit ovat kaikki mullan alla ja heidän arkistonsa on kadonnut, joten kukaan ei tiedä tarkasti.
- Mikä se arkku oikein on?

- Kerrotaan, että mustapukuisen naisen mies oli ritari, joka kuoli ristiretkellä. Kivinen arkku on ritarin hauta, mutta se on tyhjä. Naisen veli lähti noutamaan ritarin luita Pyhältä maalta ja nainen vannoi odottavansa salissa tyhjän arkun luona kunnes saisi haudata miehensä. Veli ei koskaan palannut ja mustapukuinen nainen odottaa vieläkin. Hän odottaa siinä salissa, kunnes hänen miehensä luut palaavat McDonnoughin linnaan.
- Uskotko sinä tuon tarinan? Aidan kysyi.

- Sinä olet nähnyt saman kuin minäkin. Sitä paitsi arkun viereen ilmaantuu kerran kuukaudessa punainen ruusu. Olen monesti yrittänyt saada selville, mistä ruusu oikein on peräisin, mutta en ole saanut sitä selville. Olen väijynyt käytävässä ja linnanpihalla, mutta ketään ei koskaan näy. Sinut pitää nyt kuitenkin saada lääkärin luokse. Pääsetkö pystyyn?
Aidan yritti nousta, mutta nilkassa tuntui viiltävä kipu.
- Nilkkasi on varmaan murtunut tai nyrjähtänyt, ukko Mulligan sanoi. – En jaksa kantaa sinua kylään asti, mutta voit ottaa minusta tukea.

Aidan pääsi ukko Mulliganin avulla pystyyn ja lähti hänen tukemanaan nilkuttamaan kohti kylää.
- Voi olla, että saat kunnon löylytyksen vanhemmiltasi, ukko Mulligan totesi. – Tai sitten he ovat niin iloisia siitä, että olet hengissä tuon putouksen jäljiltä, että selviät pelkillä nuhteilla. Tänne linnaan sinulla ei ole kuitenkaan enää mitään asiaa.
Aidan nyökkäsi, mutta hän tiesi, että hänen olisi selvitettävä mustapukuisen naisen salaisuus. Se ei onnistuisi palaamatta torniin.

Lataa PDF-versio tarinasta

Tämä tarina on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssillä. Lisenssi koskee vain tekstiä, ei muuta sivulla olevaa materiaalia.