MemoriaVolatilis

Kyseinen päivä oli pilvinen alkusyksyn päivä viimeisenä lukiovuotenani. Aamulla oli matematiikkaa ja ruotsia, iltapäivällä biologiaa ja lopuksi kaksoistunti fysiikkaa. Joistakin se oli puuduttava lopetus tylsälle koulupäivälle, mutta minä pidin fysiikasta. Se oli mielestäni helppoa ja mielenkiintoisempaa kuin matematiikka, joka oli myös lempiaineitani.

Kuuluisten fyysikkojen teot kiehtoivat minua. Isaac Newton keksi painovoiman omenan pudottua hänen päähänsä. Albert Einstein kehitti suhteellisuusteorian ollessaan töissä patenttitoimistossa. Marie Curie löysi miehensä Pierren kanssa radiumin ja poloniumin, mutta kuoli säteilysairauteen. Eniten mieltäni kiehtoi Stephen Hawking, tuo pyörätuoliin sidottu nero, jonka kirjan Ajan lyhyt historia olin lukenut niin monta kertaa, että se lopulta hajosi irtonaisiksi sivuiksi.

Olin vakuuttunut, että minunkin oli määrä kehittää jokin mullistava teoria. En kuitenkaan ollut vielä ihan varma, lähtisinkö lukemaan fysiikkaa vai tähtitiedettä. Fysiikan ohella myös tähtitiede kiehtoi mieltäni ja laskin vapaa-ajallani taivaankappaleiden kiertoratoja. Ehkä löytäisin jonkin uuden planeetan tai keksisin valoa nopeamman tavan matkustaa? Kaikki suunnitelmani kuitenkin hajosivat tuona tiettynä päivänä kesken fysiikan tunnin.

Jostain syystä puhe kääntyi tunnin aiheen sijaan siihen, mitä itse kukin aikoi lähteä lukion jälkeen opiskelemaan. Jossain vaiheessa fysiikan opettajani tokaisi, että minusta voisi tulla hyvä keskitason fyysikko. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, mitä hän oli sanonut. Keskitason fyysikko tarkoittaisi, että minusta voisi tulla keskinkertainen jossain asiassa, jos opiskelisin sitä monta vuotta. Kuka helvetti haluaisi uurastaa vuositolkulla opintolainan turvin päästäkseen olemaan keskinkertainen? Jos minusta ei kerran voisi tulla hyvää fyysikkoa tai loistavaa fyysikkoa, niin antaa sitten koko paskan olla, mietin kiukuissani.

Ajan lyhyt historia lensi roskikseen. Ryhdyin miettimään elämääni uudestaan. Voisin lähteä opiskelemaan diplomi-insinööriksi sen sijaan, että lukisin yliopistolla fysiikkaa, mutta opintoihini kuuluisi silloin myös fysiikan kursseja ja halusin päästä kokonaan eroon fysiikasta. Harkitsin matematiikkaa, mutta puhtaan matematiikan opiskelu ilman sen soveltamista mihinkään tuntui tarkoituksettomalta. Viimein päätin lähteä opiskelemaan kauppakorkeakouluun. Fysiikan numeroni laski hieman syksyllä ja viimeisenä keväänä enkä edes vastannut fysiikan tehtäviin reaalikokeessa.

Selvitin pääsykokeen ja aloitin opiskelun kauppakorkeakoulussa. Paneuduin opintoihini, valmistuin hyvin arvosanoin ja sain hyvän työpaikan sijoitusanalyytikkona. Sinänsä työ oli helppoa. Piti vain johtaa sopiva kaava ja sen jälkeen spekuloida muuttujien arvojen muutoksilla niin, että kaavan lopputulos oli mahdollisimman suuri. Samalla alalla työskentelevien kanssa tuli toimeen kunhan vain muisti, että kaikelle piti ensin määritellä rahallinen arvo ennen kuin asiasta voitiin keskustella. Autossa ei ollut tärkeää, oliko sillä mukava ajaa vaan paljonko se maksoi ja mikä oli jälleenmyyntiarvo. Ei ollut väliä, viihdyitkö asunnossasi, kunhan sen arvo todennäköisesti nousi tulevaisuudessa. Vaimostani ja lapsistani en koskaan keskustellut kollegojeni kanssa.

Pysyttelin erossa fysiikasta ja tähtitieteestä. Ainoastaan kerran palasin nuoruuteni kiinnostuksen pariin. Lainasin kirjastosta Esko Valtaojan kirjan Kotona maailmankaikkeudessa ja selostin lukemaani kahvitunnilla. Työtoverini eivät tienneet, mitä eroa on astrologialla ja astronomialla ja epäilivät minun yrittävän ennustaa pörssikursseja tähdistä. Sen jälkeen en enää keskustellut tähtitieteestä heidän kanssaan enkä lukenut muuta kuin taloustiedettä käsitteleviä kirjoja.

En ehtinyt kahville ennen kirjani esittelyä. Selitin tarkkaavaiselle yleisölle, kuinka kirjani avulla piensijoittaja voisi investoida uusille markkinoille minimaalisella riskillä. Kirjaa myytiin hyvä määrä jo messuilla, sillä ihmisten ahneus on vakio. Ennen kotiin lähtöä kävin messujen antikvaarisella puolella ja ostin kuluneen kopion Stephen Hawkingin kirjasta Ajan lyhyt historia vanhojen aikojen muistoksi. Ajattelin lukea sitä iltaisin hotellissa työmatkoilla.

Tuskinpa lukion fysiikan opettajani tarkoituksena oli olla ilkeä. Hän vain esitti oman arvionsa siitä, kuinka pitkälle kykyni riittäisivät. Ehkä oli hyvä, että unelmani murskattiin heti alkuunsa. Muuten olisin joutunut vasta vuosien ponnistelun jälkeen myöntämään, että kaikesta huolimatta olisin ollut vain keskinkertainen. Silloin olisin saattanut katkeroitua hukatuista vuosista ja ratketa vaikka ryyppäämään.