MemoriaVolatilis

Laaksosen huhkiessa pelloilla tienvarteen pysähtyi vanhahko Toyota, josta nousi neljä nuorukaista. Stetsonpäinen oli Hiltusen Arto, joka kutsui itseään Lahnavirran Jiiärräksi. Hän piti itseään armoitettuna bisnesmiehenä, mutta elätti todellisuudessa itsensä kauppaamalla epämääräistä romua. Sen verran hän oli saanut kokoon, että omisti ränsistyneen teollisuushallin, jossa luuhasi kavereineen silloin, kun ei tehnyt bisnestä. Pitkätukka oli Ruhasen Timo, jonka elämän tarkoitus oli kaljan juominen työvoimatoimiston, sosiaalitoimiston tai kenen tahansa muun rahoilla. Hän onnistui äärimmäisellä velttoudella välttämään työllistymisen, mutta autteli joskus Hiltusta, kunhan sai palkkion pimeänä tai kaljan muodossa.

Lihava nuorukainen oli Laineen vehnänisulla kasvanut äidin silmäterä nimeltä Kimmo. Kimmo työskenteli vanhempiensa leipomossa pullakuskina ja söi salaa kuormasta, mutta kyse oli vain pullasta, sillä myymälässä työskentelevä Virpi torjui hänen lähentelynsä kaiken aikaa. Kaikilla kolmella oli avatut olutpullot käsissään. Neljäs nuorukainen oli selvinpäin ja selvästi häpeissään kavereidensa puolesta. Nurmelan Mika laitettiin kuskiksi aina, kun hän kävi kotona Lahnavirralla, eräänlaiseksi kostoksi siitä, että hän oli ainoana kaveriporukasta päässyt muualle opiskelemaan. Retkue oli matkalla kaupunkiin juopottelemaan.

- Uima-allastako se äijä kaivaa? Arto huusi Laaksoselle. – Mulla olisi vesileluja kaupan. Käviskö vaikka puhallettava delfiini?
Laaksonen vain murahti ja jatkoi kaivamista polvia myöten vedessä.
- Kaivon kaivaminen lopetetaan yleensä siinä vaiheessa, kun vesisuoni löytyy, Timo säesti.
- Mitä jos istuttaisit riisiä siihen pellolle? Kimmo ehdotti. – Rupee olemaan kosteus kohdallaan. Saat joulupuurotarpeet omasta pellosta.
- Häivyttekös siitä irvailemasta, Laaksonen ärähti. – Halvatun pummit!

Retkue rähähti nauruun Mikaa lukuun ottamatta.
- Varo, ettei ahvenet syö sun kauraa, Arto varoitti. – Ne on ahneita pirulaisia ja syö pellot tyhjiksi. Oikeita vesistöjen naakkoja.
- Muista varoa haukia, kun on sadonkorjuun aika, Timo jatkoi. – Ettei ne pure traktorin rengasta puhki. Ottavat eturenkaan matkaansa ja menevät joenpohjaan sitä järsimään.
- Jos se rakentaakin kalafarmia? Kimmo tokaisi. – Kohta se kylvää tuonne kalansiemeniä ja ryhtyy kasvattamaan eväkkäitä.

- Mitä kaloja tuollaiseen matalaan kalapeltoon muka voisi istuttaa? Arto istuttaa. – Eihän siinä mahdu tonnikala paljoa polskimaan. Lohtako meinasit kasvattaa?
- Kampela on litteä kala, Timo hihitti. –Niitähän tuonne voisi istuttaa.
- Jätkä tekee kampelapeltoa! Kimmo räkätti. – Kampelafarmari!
Retkue räjähti nauruun ja Laaksosen mitta tuli täyteen. Hän lähti juoksemaan lapio koholla antaakseen pummeille kyytiä, mutta saapas upposi mutaan ja Laaksonen rojahti veteen. Vedestä nouseva läpimärkä Laaksonen oli niin surkea näky, että Mika ärähti ja käski kaverinsa autoon. Laaksonen tuijotti kylmästä täristen auton perään. Laaksonen katsoi murhemielin vedenpaisumuksen hautaamaa peltoaan. Jonkin ajan päästä hän otti lapionsa ja lähti kotia kohti.

- Ehkä minun olisi aika luovuttaa, kaikkihan minulle nauravat, Laaksonen mietti. - Turhaan minä itseäni reuhdon näillä tulvapelloilla. Rakentaisin tähän vaikka sellaisen kotieläinpuiston, niillä tienaa kun voi kyniä vanhemmilta rahat siitä, että lapset silittää elukoita. Sellaisella voisi tienata rahaa, mutta eihän tälle pellolle voi sellaista tehdä, elukat hukkuisivat. Korkeintaan kirahvit säilyisivät elossa pitkine koipineen, mutta nekin olisivat äkeitä kun jalat olisivat koko ajan märkinä. Flunssan saisivat eikä kukaan haluaisi silittää äkäistä aivastelevaa kirahvia.

Mitä sekin yksi hampuusi oli irvaillut? Että muka kampeloita pitäisi istuttaa. Kaikenlaista typeryyttä sitä keksivätkin. Huono kilohinta ja niljakkaita elukoita, ei niitä kukaan lapsi haluaisi silittää. Jotenkin epäilyttäviäkin ne olivat, sellaisia litteitä ja silmät samalla puolella päätä. Jotain hämäräperäistä se sutki elukka yritti piilotella leveän selkänsä takana. Laaksosen päässä alkoi yhtäkkiä hautua idea. Mitä ne elukat siinä viime lauantain luontodokumentissa taas olivatkaan? Nehän olivat niitä samoja, mitä nähtiin siellä etelänmatkalla.

Lahnavirtalaiset katselivat ihmeissään Laaksosen touhuja. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt padota veden pelloilleen sen sijaan, että pyrkisi pääsemään siitä eroon. Paikkakuntalaiset ajattelivat Laaksosen seonneen lopullisesti. Jotain pakettiautojakin siellä pörräsi yhtenään. Tätä kesti muutaman viikon. Eräänä kesäyönä, kun retkue oli palaamassa kaupungista ryyppyreissulta, Arto käski pysäyttää Laaksosen pellon luona.
- Kusettaa, käyn lannoittamassa kampelafarmia, Arto sanoi.
Timo ja Kimmo jäivät autoon hihittämään, kun Arto marssi pellon reunalle ja alkoi lirittää pellolla lainehtivaan veteen.

Jotain suurta liikkui pinnan alla. Arto yritti terästää katsettaan, mutta oli liian hämärää. Hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin. Yhtäkkiä vedenpinta rikkoutui ja jokin suuri, vaalea ja lepakkomainen ponnahti ilmaan. Arto tuijotti sekunnin verran kellertäviä silmiä. Sitten olennon suu puristui hänen hattunsa lierin ympärille ja stetson nykäistiin hänen päästään. Hattu ja olento katosivat pinnan alle roiskauttaen vettä Arton päälle. Arto ryntäsi takaisin autoon muistamatta sulkea sepalustaan. Muutkin olivat nähneet olennon ja tuijottivat suu auki pellon suuntaan.
- Siellä on joku halvatun tappajahai, Arto selitti kiihtyneenä. – Vei hatun, jos olisin kumartunut lisää, olisi vienyt pään!
Mika painoi kaasun pohjaan ja Toyota ampaisi matkaan. Jokin suuri liukui veden pinnan luona päässään märkä stetsonhattu.

Kympin uutisten kevennysmies heilutteli käsiään ja selitti asiaansa kameralle ennen kuin työnsi mikrofonin Laaksosen nenän alle. Laaksosta harmitti humppatukan heilunta, mutta hän hillitsi itsensä, koska tämä oli ilmaista mainosta.
- Niin että mistä saitte päähänne istuttaa tänne rauskuja? kevennysmies kysyi.
- Nähtiin niitä etelässä kun käytiin vaimon kanssa lomamatkalla, Laaksonen sanoi. – Olivat niin kesyjä, että niitä sai silittää. Ajattelin, että miksei niitä voisi kasvattaa täälläkin, olisihan siinä nähtävyys. Nämä ovat ihan kesyjä, vaikka ovatkin isokokoisia. Pientä maksua vastaan niitä saa silittää ja matkamuistojakin menee kohtuullinen määrä. Kyllä tällä itsensä ja perheensä elättää.

- Entä talven tullen? Eivätkö rauskut palellu?
- Talveksi ne viedään Kotkan Maretariumiin. Kesäksi ne pääsevät taas tänne uiskentelemaan.
Kevennysmies osoitti innoissaan pellolle.
- Tuolla yhdellähän on päässään stetsonhattu!
- Mistä lienee sen saanut, Laaksonen tokaisi. – Hattu sillä on päässä koko ajan ja me kutsutaankin sitä vaimon kanssa John Wayneksi.

Lataa PDF-versio tarinasta

Tämä tarina on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssillä. Lisenssi koskee vain tekstiä, ei muuta sivulla olevaa materiaalia.